Sain silmälasit muistaakseni 12-vuotiaana. En suostunut käyttämään niitä päivääkään. Laitoin lasit päähän ainoastaan kotona, leffassa ja koulussa tunnilla niinä hetkinä kun piti vilkaista taululle. Muuten en vaan nähnyt. Pysäytin joka bussin pysäkillä (kun en nähnyt sen numeroa), moikkailin varmuuden vuoksi kaikkia kadulla ja yritin pärjätä. Koska vihasin laseja.
Sain piilolinssit 16-vuotiaana. Voi sitä onnen päivää! Ei haitannut, vaikka meni 5 tuntia ennen kuin sain ne päähän ensimmäisen kerran, mutta ei tarvinnut käyttää laseja. Jee.
Kunnes viime elokuussa kuulin ne pelätyt sanat: " Sun silmät ei nyt vaan enään näytä kestävän piilolinssejä." Apua. Silloin päätin. Nyt laser-silmäleikkaukseen.
Onneksi kollegani Tapsa oli juuri käynyt leikkauttamassa omat silmänsä. Ja hänellä oli asiasta vain hyvää sanottavaa. Siksi uskalsin.
Otin yhteyttä Eiran sairaalaan, koska Tapsakin oli käynyt siellä. Ja koska leikkaavalla lääkärillä on myös tehty laserleikkaus silmiin. Täytin netissä esitutkintalomakkeen, johon piti merkitä jotain A ja 0-arvoja (jotka löytyi piilari-nettikaupastani, omista tiedoista).
Sitten kävin ilmaisessa etukäteistarkastuksessa Eirassa. Siellä mitattiin silmien paine, sarveiskalvon paksuus ja näkö. Ei sattunut. Ei vaan saanut käyttää piilareita viikkoon sitä ennen. Sain myös valmiiksi antibioottitippojen ja silmätippojen reseptin. Jotka pitää hakea etukäteen ennen leikkausta.
Sitten varattiinkin leikkausaika. Joulukuun 19. pvä klo 13. Hui. Paikalle piti mennä vähän ennen. Menin. Minut tutkittiin vielä kertaalleen, koska toisessa silmässäni on pieni arpi. Mutta ei hätää, voidaan leikata, sanoi lääkäri.
Minut pistettiin makaamaan sängylle, jossa on kouru päätä varten. Hoitaja piti kädestä, koska jännitin. (Vihaan että joku koskettaa silmiäni). Lääkäri teippasi toisen silmäni auki niin nopeasti, etten edes huomannut, toinen silmä peitettiin. Sitten kerrottiin, että nyt tehdään silmään läppä, ja että piti tuiottaa näkyvään vihreeseen valoon. Valo sumeni hieman hetkellisesti, mutta se kuuluu kuulemma asiaan. Tämä kesti kai joku puolitoista minuuttia. Sitten laseroitiin. Taas tuiotin valoon, välillä muistutettiin hengittämään. Laserointi keski joku puoli minuuttia ja samalla tuntui hieman painetta silmässä. Ja palaneen hajua.
Sitten se oli ohi. Oho.
Ja toinen silmä. Ja ohi. Koko homma kesti ehkä 10 minuuttia kaikkineen.
Lopuksi annettiin kipulääkettä ja mustat lasit. Niitä piti pitää seuraavaan aamuun ja siitä sitten viikon verran öisin. Ettei hankaa silmiään. Sain vielä ohjeet ja nenäliinoja.
SITTEN oli inhottavin vaihe koko jutussa. Jouduin odottamaan aulassa tunnin mustat lasit silmillä. Tunnin jälkeen lääkäri katsoo, onko kaikki hyvin. Tämä tunti oli ihan pahinta. Silmäni vuotivat kuin suihkun hana, istuin epämukavassa tuolissa, mustat lasit tuntuivat kurjilta ja vihaamani radio Aalto pauhasi. Silmissä tuntui kuin ne palaisivat.
Vinkki: Omat musiikit ja kuunteluvälineet mukaan. Joo-o.
Tunnin jälkeen lääkäri tarkisti, että kaikki oli ok. Ja sitten sanottiin, että saan lähteä. Maksun kautta. Tämä oli minusta vähän hassua, oli aika vaikea maksaa, kun ei näe näppäillä luottokorttilukuja. Miksi ei voinut maksaa ennen leikkausta?
Sitten kävelin kotiin, matkahan on tosi lyhyt Munkkisaareen. Ihmiset varmaan katsoivat vähän, kun hoipertelin mustat lasit silmillä Tehtaankadulla. Mutta, mitä väliä.
Kotona sain onneksi nukuttua pari tuntia ja kun heräsin, olo oli jo huomattavasti parempi. Loppuilta meni kyllä sohvalla, enkä oikein pystynyt kohdentamaan katsettani mihinkään, mutta ainakin sain levätä. Silmätippoja tiputtelin aina välillä. Ja pyyhin valuvia silmiäni.
Vinkki: Kannattaa nukkua eka ilta mahdollisimman paljon. Tosin veljeni, joka kävi seuraavana päivänä samassa leikkauksessa (samalla lääkärillä), pystyi jo illalla katsomaan telkkariakin.
Vähän oli epämukavaa se eka ilta.
Mutta seuraava aamu: Heräsin. Näin. Heti.
Parasta.
