maanantai 14. elokuuta 2017

Flowssa taas


Flow ilahdutti meitä taas. En muista syistä ja huolista ollut niin valmis flowaamaan, mutta täytyy myötää, että sain huolet ja syyt edes hieman häviämään kaiken Flown keskellä.

Kolmen päivän lipulla juoksin esiintyjien, ruokien ja juomien keskellä niin kuin vain voin. Ihanat Katri, Nella, Sofia, Sari, Masu ja Mikko seuranani. Sunnuntaina nautimme tunnelmasta myös skidien kera.

Kyllä Flow pitää kerran vuodessa kokea.







































Kokonaisuutena voisi sanoa, että parasta oli nähdä kaikkia ja jutella. Bändeistä Lana Del Rey oli vaikuttava, Pykäri kumppanineen ihan paras, MC Taagibörstä viihdyttävin, ja niin monet muutkin hyviä.

Lauantai-illan myrky toi tapahtumaan dramaattisuutta, en ikinä ole ollut ikinä noin nopeasti ylipyyhkäisevässä myrskyssä.

Tänä vuonna söin vahingossa joka päivä burgerin (sekä Story että Social Food Burgerjoint), join vähemmän alkoholia kuin ikinä ja istuin enemmän kuin koskaan. Söin viinajädeä ja join matchalattea. Paras juttu oli Lumon tiskillä olevat kukkaseppeleet ja paljettia oli kaikilla, paitsi minulla.

Kiitos Flow 2017!

torstai 10. elokuuta 2017

Kosteusvaurioita kirjassa ja elämässä


Kirjoitan alkoholista työkseni, olen myynyt ja markkinoinut sitä vuosia ja toimin luottamustehtävissäkin alkoholin parissa. Nyt aion kirjoittaa alkoholista toisesta näkökulmasta.

Sain luettavakseni erinomaisen tietokirjan Kosteusvaurioita. Sen on kirjoittanut toimittaja Ani Kellomäki ja se kertoo alkoholin varjossa kasvamisesta. Kellomäki, jolla on myös omaa henkilökohtaista kokemusta aiheesta, levittää eteemme neljäkymmenen ihmisen kertomukset päihdeongelmaisen vanhemman kanssa kasvaneista lapsista.



Olen itse elänyt päihdeongelmaisen läheisyydessä lapsuudessani ja katsonut alkoholin riskikäyttöä lähipiirissä aikuisenakin. Mitään sellaista, mitä Kosteusvaurioita-kirjassa pahimmillaan on, en ole kokenut, vaan omat kokemukseni ovat enemmän sitä, miten alkoholi vaikuttaa ihmisen käytökseen ja miten ihminen muuttuu, sekä lapsen että aikuisen silmin, kun alkoholia tissutellaan melkein joka päivä.

Koska minulla on läheiskokemus alkoholistin kanssa jo lapsuudesta saakka, olen itse tietoisesti käsitellyt alkoholia nimenomaan nautintoaineena, jossa se kohtuus on tärkeintä. En juo alkoholia suruun, en yleensä yksin, enkä vain humaltumisen vuoksi. Haluan yhdistää alkoholin aina maulliseen nautintoon, hauskaan yhdessäoloon ja ruokaan. Vaikka käyn usein ravintolassa lastenkin kanssa ja pubissakin olen joskus käynyt heidän kanssaan, mutta en humallu lasten seurassa, en ravintolassa enkä kotona.

Monesti alkoholin riskikäyttäjän ja nk.tissuttelija-alkoholistin on vaikea käsittää, miten käytös muuttuu selvän lapsen tai aikuisen silmin seuraten. Vaikka ei omasta mielestään ole ottanut kuin "pari" eikä ole missään huutojurrissa, niin pienessä sievässäkin olevan käytös on arvaamattomampaa, terävämpää ja oma kokemukseni on että tissuttelija saattaa jopa ylilukea toisen käytöstä. Jo pienessäkin sievässä sekä onnellisuus- että surullisuuspiikit ovat kovempia ja silloin selvänä pysyttelijät ovat koko ajan vähän varuillaan. Itse en ole seurannut mitään oikeita "ajetaan kirveellä perhe lumihankeen"-alkoholismiraivareita, joten en voi edes kuvitella miten pahalta se tuntuu. Mutta voin sanoa, että tämän tissuttelijan arvaamattomuus tekee kyllä hänen seurassaan elävästä ihmisestä vähän varovaisen ja varuillaan olevan.

Sekä oma kokemukseni että Kellomäen kirja tukee myös käsitystä, että alkoholin liikakäyttö ei johdu niinkään saatavuudesta ta hinnasta, niin kuin tietyt tahot kertovat. Usein alkoholia liikakäyttää ihminen, jolla on muita ongelmia itsetuntonsa, itsensä, perhetilanteensa tai muun asian kanssa. Useinhan alkoholia käytetäänkin turruttamaan muita ongelmia. Tai sitten sen liikakäyttöön ajaudutaan sosiaalisista tilanteista ja hauskanpidosta, ei osatakaan seurustella tai olla muiden kanssa ilman alkoholin sosiaalista nostetta.

Kun luin Kellomäen kirjan, huomasin monta kuvausta pullon varjossa kasvaneista, jotka sopivat minuunkin, vaikka en sen pahemmin olekaan "kosteusvaurioitunut". Vierastan monen päivän juomistahtia ja kankkusjuomista, tarkkailen omaa alkoholinkäyttöäni niin että tiedän mitä kulutan. Haluan urheilla, syödä hyvin, tavata kavereita ilman alkoholia ja juoda alkoholia niin, että oikeasti nautin aina kun sitä vapaa-aikanani kulutan. Slloin alkoholissa pysyy se juhlan fiilis, mitä siitä haluankin. Olen erityisen tarkka lasten kanssa alkoholia juodessani, vaikkakin olen sitä mieltä että vastuullisen alkoholinkäytön opettaminen on nimenomaan vanhempien ja lähipiirin vastuu, näyttämällä miten alkoholin on kohtuullisesti käytettävä nautintoaine, joka on parasta hyvän seuran ja ruuan kanssa. Joten en ole lastenkaan kanssa nollalinjalla, vaan varovainen kohtuukäyttäjä.

Alkoholi on hyvä renki mutta huono isäntä. Tämä näkyy myös Kellomäen kirjasta, jossa useat lapsena päihderiippuvaisen kanssa asuneet kertovat miten pikkuhiljaa alkoholi asettuu isännäksi ja silloin valitettavasti se on tärkein asia elämässä, läheisistä välittämättä. Tämän olen itsekin nähnyt.

Koska työskentelen alkoholin kanssa ja minulla läheiskokemuksia alkoholin väärinkäytön ja riskikäytön tiimolta, olen pyrkityt parhaani mukaan itse ottamaan selvää, analysoimaan ja selvittämään, miksi eräät juovat liikaa. Itse en tosiaan usko että se on saatavuus; Historiassa voidaan osoittaa, että kieltolain aikanakin on juotu liikaa, vaikka saatavuutta vaikeutettiin niin paljon kuin mahdollista. Itse uskon monasti alkoholismin takana olevan monia muita syitä. Puhumattomuus, joka Suomessa on niin yleistä, ongelmien piilotus ja niiden yksin hautominen kunnes on liian myöhäistä, ylpeys ja häpeän pelko ovat niitä asioita, jota alkoholilla yritetään korjata. Monasti, niin Koskeusvaurioita-kirjan, oman kokemukseni ja useiden muiden lähteiden mukaan negatiivinen elämäntilanne voi aiheuttaa alkoholin väärinkäytön. Ero, työpaikan menetys tai muu henkilökohtainen tragedia on usein syynä siihen, miksi alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä. Tai sitten sydäntä särkevä yksinäisyys tai ne lapsuudenkokemukset. Alkoholilla lääkitseminen voi näes tapana periytyä.

Alkoholismi ei ole koko väestön sairaus vaikka sitä niin välillä käsitelläänkin. Suurin osa väestöstä kuluttaa alkoholia juuri niin kuin sen tarkoitus on; Nautitaan elämästä hyvien makujen ja seuran kera. Juodaan yhdessä olutta pubissa, piknikillä kilistetään shampanjalla tai juodaan snapsit rapujuhlissa, syvennytään hyvään kirjan konjakin äärellä tai nautitaan maukasta punaviiniä sisäfileen kera. Siksi alkoholin saatavuuden rajoituksiin, prosenttikorotuksiin ja muihin tulisi mielestäni kiinnittää vähemmän huomiota kun puhutaan alkoholin väärinkäytöstä. Ne oikeat syyt, miksi alkoholi varjostaa useiden ihmisten ja läheisten elämää, tulevat muista yhteiskunnan säästöistä sekä elämän kovuudesta tai epäreiluudesta. Ne usein aiheuttavat asioita, joita lääkitään alkoholilla.

Suomessa usein myös vähitellään ja piilotellaankin alkoholinkäyttöä. Juominen voi mennä tosi pitkälle, ennen kuin siihen puututaan vaikka työpaikalla tai ennen kuin joku läheinen siitä uskaltaa sanoa.

Riskikäyttö on myös eri asia eri ihmisille.  Itse olen sitä mieltä, jos ei pysty olemaan ilman alkoholia välillä, niin siinä on jo riskinsä. Vaikka itse tykkääkään välillä arkena juoda pullon olutta ruuan kanssa, en tee sitä joka päivä. Olen nimittäin seurannut lapsena vierestä nimenomaan tilannetta, jossa alkoholismi alkoi riskikäytöstä: Juojan päivittäiset määrät olivat pieniä, mutta ilman alkoholia ei pystynyt olemaan. Ja tietysti pikkuhiljaa, ne määrätkin suurenivat kunnes käyttö oli jo runsasta päivittäinkin. 

Luettuani Kellomäen kirjan Kosteusvaurioita, sydämeeni sattui. Vaikka en ole itse kokenut lapsena läheltä niitä tarinoita mitä kirjassa avataan, olen seurannut alkoholismia sen verran läheltä, että tiedän, miten vaikeaa ja välillä mahdotonta parantuminen on.  Valitettavasti tämä koskee sekä alkoholistia itseään että heidän läheisiään. Itsestänikin voin sanoa, että minulla on tarkempi tutka riskikäyttäytymiseen sekä itseni että läheisteni osalta.

Suosittelen Ani Kellomäen Kosteusvaurioita kirjaa kaikille. Se on tarpeellinen osa myös alkoholikeskustelua ja suurempaakin yhteiskunnallista keskustelua kun puhutaan ihmisten ja perheiden hyvinvoinnista.

maanantai 7. elokuuta 2017

Mistä tietää että pikkulapsivaihe on ohi?






Mistä tietää että pikkulapsivaihe on lopullisesti ohi?

Silloin kun kuulet ensimmäisen kerran "älä ragee".
Silloin kun huomaat ettei voi enää valehdella mitä tekstityksessä telkkarissa sanotaan.
Silloin kun olet tiistai-iltana yksin kotona (etkä tiedä mitä tekisit, kun et muista koska tätä olisi viimeksi tapahtunut).

Silloin kun lapsi menee kouluun.
Silloin kun hän käy ensimmäisen kerran jäätelöllä kavereiden kanssa ilman vanhempia.
Silloin kun katsot lapsen jalkoja, eivätkä ne enää ole taaperon pulleat söpöt jalat.

Silloin kun lasten tavaran määrä matkustettaessa mahtuu jokaisen skidin omaan reppuun.
Silloin kun  musiikkimakusi on laajentunut käsittämään artisteja, joiden nimiä et tiedä, mutta joiden biisit osaat ulkoa.
Silloin kun lapsi lähtee mieluummin puistoon hengaamaan kavereiden kanssa kuin kanssasi mihin vaan.

Silloin kun skidit lähettävät ensimmäiset teksiviestinsä.
Silloin kun selität Instagramin toimintaperiaatetta.
Silloin kun oveen ilmestyy skidin itsensä kirjoittama lappu "EI SAA HÄRITÄ"

Silloni kun lapsi ei enää syö räkää.
Silloin kun lapsi valitsee vaatteita kauemmin kuin sinä.
Silloni kun näet valokuvan lapsesta, missä hän näyttää yhtäkkiä jo melkein aikuiselta.

Silloin kun ihailun kohde onkin joku toinen aikuinen, ei vaan omat vanhemmat.
Silloin kun lapsi osaa perustella sinua paremmin miksi joku asia pitää tehdä vaikka sanot ei.
Silloin kun katsot miten lapsi löytää lukemisen riemun.

Silloin kun huomaat miten fiksu lapsi on.
Silloin kun ei tarvitse nousta viiden minuutin välein antamaan lasia vettä, voileipää, pyyhkimään pyllyä tai tarkistamaan onko lapsi elossa.
Silloin kun lapsi auttaa pyytämättä.

Silloin kun yllättävä, pitkään jatkuva hiljaisuus ei tarkoita sitä, että bioroskis on tuhrittu keittiön seiniin tai värikynät käytetty eteisen lattiaan.
Silloin kun voit nukkua koko yön.
Silloin kun lapsi itse muistuttaa, että pitää ottaa luistelukamat mukaan.

Silloin kun tulee vähän tyhjä olo, kun ei ole ketään roikkumassa kädessä.
Silloin kun skidit puhuvat sinusta kavereilleen etunimellä.
Silloin kun puhelinajasta joutuu tappelemaan koko ajan.

Silloin kun huoli lapsesta muuttuu, ei enää pelkää niin paljon että lapsi loukkaantuu tai kuolee, vaan että hän on yksinäinen tai onneton.
Silloin kun oma syli on tyhjempi kuin ennen.
Silloin kun huomaa, miten paljon lapset osaavat.

Silloin kun kampaus on tärkeä. Oikeasti tärkeä.
Silloin kun lapsi häpeää sinua kadulla. "Mama, sä et voi jutella kenen tuntemattoman kanssa vaan!"
Silloni kun lapsi on etevämpi eletroniikassa kuin sinä.

Silloin kun on aikaa lukea kirjaa keskeytyksettä.
Silloin kun keskustelut lasten kanssa rupeavat olemaan todella nautinnollisia.
Silloin kun muistat itsesi samanikäisenä (ja miten aikuisilta aikuiset tuntuivat).

Silloin kun lapsi voittaa sinut shakissa.
Silloin kun lapsella on oma, koulussa saatu lempinimi, jota et tajua. (Minulla oli Depa. Kyllä).

Silloin kun katsot heitä ja näet jo aikuisuuden pilkistävän. 
Silloin kun ei voi enää pussata ja halata koko ajan. 
Silloin kun näet miten kovasti lapsi haluaa olla isompi ja sinä haluat vain sanoa, ettei kannata kiirehtiä.


Pikkulapsiaika. Sitä kaipaa eniten kun se on ohi.

Ps. Lue myös vanhemuudesta Suvi Auvisen erinomainen krijoitus tästä.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Tunnelmia Wienistä

Vietin viikonlopun Wienissä heinäkuussa ystäväni Harrin kanssa.

Minulla oli kaupungista hyvin pölyttynyt ja vanhanaikainen kuva. Olin edellisen kerran 16-vuotiaana koska isotätini asui silloin siellä. Muistan vanhat perinteiset kahvilat, kuumuuden, Schönbrunnin linnan ja töksäyttelevän saksankielen.

Hassua kylläkin, en ole sen jälkeen käynyt, vaikka Budapestistä pääsee Wieniin vähän yli kahdessa tunnissa ja edestakainen turistilippu (jolla saa matkustaa takaisin koska vaan neljän päivän sisällä) maksaa vain 33 euroa. Lisäksi Unkarilla ja Itävallalla on tietysti pitkä ja osittain verininkin historia, joka nivosi maat yhteen. Budapestilla ja Wienillä on paljon yhtäläisyyksiä niin kaupunkien ulkomuodossa, ravintoloissa kuin fiiliksessä. Lisäksi unkarinkielellä pärjäsi yllättävän hyvin.

Wien oli kaikkea mitä odotin, mutta myös paljon muuta. Tulossa nyt kahden päivän sisällä postausta niin viinituvista, olutmestoista, pienpanimoista, kahviloista, kauppahallista kuin ravintolostakin.

Mutta tässä pieni fiilispostaus.










































Wien oli hyvä meille.