lauantai 17. elokuuta 2019

Miten pääni voi olla laihduttamatta?

Olen teinistä asti aina ollut lyhytjäseninen, se kaikista lyhyin. Omasta mielestäni olin myös aina se hieman muita pulleampi (vaikka nyt kun katsoo kuvia, se ei todellakaan ollut totta). Kukaan ei minulle ikinä ole sanonut että olisin lihava, läski tai ylipainoinen. Ikinä. Joten tämä on ollut täysin oman pääni sisällä. Olen vaan itse aina ihannoinut pienirintaisia, pitkiä ja hoikkajäsenisiä ihmisiä. Mutta kun on 160 cm pitkä, lyhytjalkainen, leveälanteinen, niin ei minusta sellaista tulisi, vaikka painaisin nolla kiloa.

Olen lukenut laihdutusartikkeita, kerännyt laihdutusohjeita teinistä asti, osannut ruokien kalorit ja huokaillut painoani koko aikuisuuden ajan(riippumatta siitä minkä painoinen olen ollut). Siksi pystyin samaistumaan voimakkaasti ystäväni Elsan blogikirjoitukseen siitä miten vaikea on olla laihduttamatta ja syyllistymättä ruuasta.



Itse olen ollut ensimmäisen lapsen syntymään asti normaalipainoinen ja sen jälkeen paino on sahanut voimakkaasti 15 kilon väliä. Olen välillä ollut yli sen, mikä luokitellaan minun pituiselleni "normaalipainoksi" (tosin vihaan sanaa ylipaino, koska painon lisäksi ihmisen kehoon liittyy tosi paljon millainen keho on), välillä jopa alipainon rajoissa ja välillä se "normaalipainoinen".

Minulla syömiseen liittyy paljon mielihyvää mutta myös paljon syyllistymistä. Ja jälleen, kukaan ei ole ikinä kommentoinut painoani negatiivisesti, ei parisuhteessa, ei perheessä, ei missään, silloinkin kun olen ollut isoimmillani toisen lapsen syntymän jälkeen. Joten oman painon kommentointi on ollut myös aikuisikäni oman pääni sisällä ja osaksi johtunut siitä, että oma kehoihanteeni on ollut valitettavasti sellainen, mitä en pysty saavuttamaan, koska en ole pitkä ja pienirintainen.

Syön paljon ystäväni Nellan kanssa. Tämä on yksi viimeisimmistä resepteistä, mitä testasimme yhdessä, kesäsalaatti siiderivinegretellä.  Kurkkaa se täältä!

Olen juuri se tyyppi, joka aloittaa uuden elämän (aina välillä) joka maanantai, ja se kestää noin tiistaihin. Olen edelleen se tyyppi, joka päättää samoina maanantaina urheilla joka päivä(hah). Ja olen juuri se tyyppi, joka Burger Kingissä vetää ison aterian mutta pyytää light-cokista, ettei tule liikaa kaloreita. Olen myös se tyyppi, joka jaksaa syödä kilon irtokarkkeja putkeen.

Tätäkin tomaattimakkarapastaa voisin syödä koko vuuallisen. Älä sinä syö sitä kokonaan, mutta testaa resepti, se on kiva, kurkkaa vaikka!

Olen monissa asioissa "kaikki tai ei mitään" -tyylinen ihminen, ja se korostuu tässä. Minulle on paljon helpompaa olla kokonaan syömättä jotain raaka-aineita, olla mehukuurilla, pitää hyvin tiukkaa ruokavaliota kuin syödä kohtuullisesti. Olen ollut erilaisilla dieteeilla ja ne ovat aina onnistuneet. Elämä sen jälkeen on ollut se vaikea asia. Olen onneksi näistä dieettikokeiluista päässyt irti, poikkeuksena alkuvuoden mehukuuri, joka minulla toimii edelleen kivasti joulun herkuttelun(lue ahmimisen) pysäyttämiseksi.

Meillä on joka perjantain pizzaperjantai lasten kanssa, joka on aivan paras perinne. Tässä oma lempipizza juuri nyt.

Rakastan syömistä, ja kaikkea siihen liittyvää niin paljon, että olen tehnyt siitä osaksi itselleni ammatinkin. Rakastan ruuanlaittoa sekä leipomista, mutta myös irtokarkkeja ja sipsejä. Minulla syömisessä on myös voimakas tunne-efekti, syön onnellisena, en niinkään onnettomana. Rakastan maistella toisten tekemään hyvää ruokaa. Rakastan syödä yhdessä, on se sitten perheen, parin tai kavereiden kanssa. Saatan viikon suunnitella mökkijuhannuksen ruokia tai miettiä onnessani koko työmatkan, mitä syödään illalla. Tämä on kaikki minulle silkkaa iloa.

Tämä ilta oli ihana. Juotiin Elsan kanssa kaljaa ja tehtiin italialaista ruokaa. Kurkkaa mansikkabruchetan resepti täältä!

Ruokaan liittyy minulla kuitenkin paljon myös negatiivisia tunteita. Yksi on kaloreiden lasku ja siitä syyllistyminen. Oma, varmaan monelle muulle tyypillinen syömishetkeni, jolloin menetän kontrollin, on iltamyöhä, kun on lopulta saanut lapset nukkumaan, on yksin ja katsoo jotain yhdentekevää telkkarista. Silloin sitä tulee huomaamattaan syötyä sen verran, että syyllisyys iskee. Kovaa. Yöllä sitä sitten vanhasta tottumuksesta laskee kaikki kalorit ja päättää, jälleen kerran, miten nyt ottaa itseään niskasta kiinni. Huoh. Välillä myös huomaan, että säästän illallisen syömiseltä, että saan syödä yöllä. Joka on täysin typerää.

Olen myös tunnesyöjä ja syön stressiin. Joka syksy paino nousee, koska syksy on minulle kaikkein vaikein vuodenaika: kesän lapsena en kestä lisääntyvää pimeyttä, syksyllä ei ole hengähdystaukoja kevään lomien tapaan ja tuntuu että ihmiset ovat kireämpiä. Pimeinä iltoina tulee syötyä liikaa, samalla kun pakertaa paniikissa kaikkia hommia.

Tiedän paljon ruuasta, hyvinvoinnista, terveellisyydestä ja ruuan vaikutuksista, ihan ammattinikin takia, ja tässä tieto kyllä lisää tuskaa. Välillä syön 6 kertaa päivässä, että söisin tarpeeksi, välillä skippaan kaikki ruokailut ja syön sen sijaan sipsejä, välillä vertailen kaupassa jugurttien kaloreita, enkä makua ja välillä syön pahaa ruokaa, koska se on terveellistä. Vaikka tiedän, että kaikki nuo tavat ovat typeriä.

Tässä kaikin puolin terveellinen ruoka, joka on hyvääkin ;). Vegekebabtortilla avokadojugurtilla, kurkkaa resepti!
Olen pitkälti nykyään sinut oman kehoni kanssa, vaikka suhteeni ruokaan ei ole täysin ongelmaton. Edelleen välillä pääni syyllistää kehoani syömisestä, ja vaikka nykyään jo osaan vaientaa sen, välillä käymme kovaa taistelua.  Ja vaikka en halua ajatella laihtumista, haluan syödä paremmin. Se sitä, että ajattelee ruokaa eri kantilta. Ei kaloreina, vaan valintoina. Tähän pyrin.

Tässä yksi suosikeistani juuri nyt, pinaattipasta pähkinöillä. Kurkkaa resepti!

Ps. Olen todella kiitollinen, että julkisuudessa on nykyään kauniita naisia, jotka eivät edusta pelkästään sitä naisvartalomallia, joka näkyi julkisuudessa minun nuoruudessani. Näin ehkä seuraavat sukupolvet eivät muodosta yhtä epärealistisia tavoitteita omalle ruumiinkuvalleen kuin minä tein teininä.

tiistai 13. elokuuta 2019

Rakas, rakas Flow

Mikään musiikkitapahtuma ei ole minulle niin rakas kuin Suvilahdessa järjestettävä Flow Festival. 

Olen käynyt Flowssa niin kauan kun se on järjestetty Suvilahdessa, eli ainakin vuodesta 2007. Hui, yli kymmenen vuotta. Kertaakaan en ole tapahtumaa missannut, vaikka olen melkein synnyttänyt viimeisimmilläni raskaana, kun vielä mahassa ollut poikani hermostui M.I.A. jytkeestä.  Tyttäreni on ollut 8-viikkoinen ensimmäisellä Flow-visiitillään ja lapset ovat olleet osana Flow-sunnuntaita useimpana vuotena.

Iso osa Flowta on musiikki, joka on laajalla kattauksella suunniteltu. Joka vuosi löydän sieltä omat suosikkini, muutaman uuden ja kiinnostavan artistin ja pari yllättäjää. Olen tyypillinen kaupunkifestarikävijä, yksittäisiä keikkoja enemmän pidän siitä, että saman päivän/illan aikana saan nautittua monesta erilaisesta musiikkielämyksestä. Rakastan myös Flown voimakasta visuaalisuutta ja festarialueen urbaania kauneutta.

Oma viehätyksensä on tietysti laajalla ruokatarjonnalla, jota odottaa kovasti etukäteen sekä drinkkibaareilla. Skumppaakin tulee juoduksi.... Parasta Flowssa on kuitenkin kaikki kaverit, joiden kanssa hengaa kolme päivää ja ne kaikki tutut, jotka siellä yllättäen tapaa.

Tänä vuonna Flow meni hieman eri lailla kuin yleensä, sillä vakiokumppanini Nella ja Katri olivat poissa joukosta(tulette sitten ensi vuonna).



Hyviä keikkoja oli monta. Olin niin onnellinen perjantaina, että sain nähdä Maustetytöt ja Tame Impala oli kova, mutta koko perjantai meni jotenkin niin kaikkien tuttujen näkemiseen, etten muista keikoista nähnyt kuin puolet. Neneh Cherryä ehdin kyllä vähän katsella, ihan hyvä se oli. Ja tanssahdellakin ehdin.



Lämmin oli koko ajan. Ihanaa. Ja mulla on nämä glitteriset Flow-Vansit, jota käytän siellä joka vuosi. (Muuten kaikilla oli Dr. Martinsit, ne on niin in.)



Viime vuonna koin hyväksi Munchies by Matti Jämsen -kanavohvelit ja pinkit ranut. Siispä toistin itseäni tänä vuonna. Muutenkin, tänä vuonna söin varmaan vähemmän kuin ikinä Flow:ssa. Luultavasti sen takia, että hukkasin pankkikorttini heti perjantaina ja elin lainarahalla koko viikonlopun. Joten tuhlasin juomiseen. Hm.


Iittalan Vintage Baarissa tarjoiltiin ysärihenkistä juomaa. Kelkka, Ampiainen ja Ville Vallaton Iittalan vanhoissa laseissa maistuivat. Minullekin.


Aperol Spritziäkin meni.



Duunikseni tutustuin festivaalin juomavalikoimaan, katso vaikka!




Kamut oli kyllä paras anti festareilta. Aina.Tänä vunna seurue muuttui siinä välissä parikin kertaa, mutta oli toisaalta ihanaa kuunnella osan kamuista kanssa tiettyjä artisteja, ja toisten kanssa toisia. Ja jutella keikkojen välillä.




Maannoksen moderni mustikkamaito oli vallan mainio. Kerroin mielipiteitäni ruuasta kansainväliselle mediallekin, kurkkaa täältä.


Yksi koko festivaalin huippuhetkiä oli Jesse Markinin keikka, jonka nautimme istuen yhdessä Annukan kanssa parhaimmassa keikkapaikassa, eli maagisen kauniissa Balloon Stagella punaviinipullon kanssa.



Erykah Badu oli plaah, siihen petyin. Mutta sillä oli kiva pullonkorkkiperuukki.


Flow on siitä ihana festivaali, että suurin osa panostaa erittäin paljon pukeutumiseen. Yksi lempihuveistani on istuskella juoman kanssa ja katsella mitä kaikilla on päällä.Oli siellä kyllä "ihan normaalistikin" pukeutuneita, ja Facebookista huomasi, miten paikalla oli ollut myös kahden sukupolven jengiä.



Olen aina rakastanut Curea. Aina. Ja (platonisesti) rakastanut myös Robert Smithiä, sekä kaikkien biisien että ihanan käheän ohuen, voimakkaasti UK-englantia korostavan laulutyylin ja oman lookin takia. Samaistuin teininä ja edelleen voimakkaasti Curen biiseihin ja bändin soundiin. Flown sunnuntain keikka oli aivan ihan, yli kaksi tuntia pelkkään tykitystä. Olin niin onnellinen.

Sunnuntaista jäi mieleen myös Tove Lo.




Yksi parhaista hetkistä oli Robynin keikka, jossa hytkyin hurmoksessa olutjäbien kanssa. Olin taas niin onnellinen.


Kiitos, kiitos oi Flow 2019! 
 
Ps. Jos Flow-historia kiinnostaa, kurkkaa viime vuoden raportti ja sen lopusta vuoden 2011, 2012, 2013, 2014 ja 2017.

torstai 1. elokuuta 2019

Kippis, mitäs kuuluu?



Blogi on ollut VÄHÄN tauolla. Huomasin juuri, että monta kuukautta, vaikka tuntui että olenhan minä tänne kirjoitellut. Oikeasti olen laitellut reseptejä blogin Facebook-sivulle ja Instaan (aika kivoja, katso vaikka).

Huomasin kirjoittamattomuuden oikeasti vasta kesällä ja olen nyt miettinyt, mistä se johtuu. Onko blogi jo hieman kulunut ja vaikea tapa ilmaista asioita? Paljon sisältöä, jota olen ennen kirjoittanut tänne, laitan nykyään Instagramiin ja Facebookiin. Ruokareseptit, ravintola-arvostelut, matkustaminen ja jopa jotkut syvemmät ajatukset  - kaikki ovat Instassa ja Facessa. Blogiin minulla on ollut tyhjän paperin -kammo, mitä pidemmälle tauko on mennyt, sen enemmän mietin mitä kirjoitan ja mikä on ensimmäinen postaus tauon jälkeen. 

Toinen syy kirjoittamattomuuteen on ollut elämä. Viime syksy ja varsinkin kevät ovat olleet ihania mutta vähän raskaita. Kaikkea on ollut:

Töitä ja projekteja on ollut paljon ja vaikka ne ovat kaikki olleet toivottuja ja hauskoja, olen ollut hieman väsynyt niiden määrästä. Pidän siitä, että pääsen tekemään hyvinkin erilaisia asioita sekä työn että järjestötyön puolella, mutta tietysti se tuo mukanaan aina välillä ajankäytön haasteen. Olen nopea tekemään töitä, aikaoptimisti ja rakastan oppia uusia asioita tekemällä. Joten vaikka välillä sitä on väsynyt, edelleen haluan vaikuttaa monipuolisesti työkentällä ja tehdä uusia asioita. Tänä vuonna olen ollut mukana täysin uusissakin asioissa, kuten Olutnäyttelyn tekemisessä ja villiyrttejä käsittelevässä projektissa. Molemmat ihania. Joten työkiireet varmaan jatkuu.....

Lisäksi perheen pyörittäminen yksin on raskaampaa kuin kaksin, sekä taloudellisista, ajankäytöllisistä että vastuusyistä. Raha on tiukemmassa yhden aikuisen taloudessa, ja vaikka minulla on onneksi äitini, joka hoitaa lapsia todella paljon sekä lasten isä, jonka luokse lapset menevät joka toinen viikonloppu, huomaan että arki väsyttää enemmän. Ihan pieneltä tuntuvat asiat ovat raskaampia, kuten esimerkiksi se, että ennen nukutin lapsia joka toinen ilta, jotka toinen ilta tein töitä/blogia/muuta kun lapset menivät nukkumaan(siinä sai paljon aikaan), nyt taas nukutan joka ilta ja sen jälkeen olen liian väsynyt tekemään mitään. Lisäksi vastuu perheestä tuntuu välillä raskaalta. Jos minulle tapahtuisi jotain vakavaa, lasten koko elämä muuttuisi täysin, ja se pelottaa välillä(yleensä se tulee mieleen tietysti yöllä kolmelta, niin kuin kaikki muutkin sellaiset ajatukset, joista panikoituu). 

En ollut eron jälkeen pitkään yksin, minulla on joku. Tosin tässäkin on ollut totuttautumista; koko suhde on täysin uudenlainen, etäsuhde, mitä rakennetaan kuudensadan kilometrin ja kahden eroperheen kautta. Joten omat haasteensa tässäkin on, niin ajankäytöllisesti kuin välillä tarvepuolella.  Elämme välillä kahden, välillä neljän lapsen ja kahden aikuisen perheessä. Välillä Helsingissä, välillä muualla. En kiellä, etteikö välillä olisi vaikeaa, varsinkin kun teemme molemmat tosi paljon töitä ja molempien lapset sekä työt sitovat meidät kotikaupunkeihimme. Tämä vaikuttaa tietysti välillä yleiseen jaksamiseen, aika usein matkustetaan joka väsyttää, ja aina toinen ei pysty olemaan tukena, silloin kun toinen eniten tarvitsisi. Toisaalta, arki on arkea näinkin, vaikka sitä viettää kahdessa eri kaupungissa. Samanlailla sitä katsotaan telkkaria, kokataan, pussataan, puhutaan ja riidelläänkin kun ollaan. En ole ikinä uskonut etäsuhteisiin, mutta kai nämäkin toimivat, jos haluaa sen toimivan.

Näitä asioita tässä on mietitty kesällä ja samalla sitä, jatkanko blogia vai en. Vaikka blogi ei enää ole se ruokablogi, jona tämän aloitin vuonna 2011, ja vaikka osa sisällöstä on selkeästi siirtynyt muualle someen, tarvitsen sittenkin, kaiken tauon jälkeen väylän, johon voi jakaa kokemuksia, ajatuksia ja niitä reseptejäkin. Joten olen päättänyt aktivoitua blogin suhteen ja lupaan kirjoittaa kerran viikossa. Olen myös ajatellut välillä tehdä tänne blogi-podcasteja, puhuttuja blogeja, niitä nimittäin jaksaa tehdä lasten nukutuksen jälkeenkin. Kokeilen, miltä se tuntuu. Aiheita saa myös pyytää, vaikka Instassa @anikomaria tai Facessa blogin sivulla.

Lopuksi vinkkaan olutkamuille kesän podcast-projektistani Oispaolutmestari, jossa kertoilen (toivottavasti) kansantajuisesti oluen perusasioita. Kuten tässä alla selitän Elsallekin. Hih.

Kuullaan pian!


keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Natuviinejä, hernepestoa ja jälkiruokaa

Alkuviinit eli natural viinit eli natuviinit ovat hiipineet varkain sydämeeni eivätkä niinkään korvaamaan "tavallisia" viinejä, vaan ikäänkuin oluen ja viinin välijuomaksi. Kun en tiedä tekeekö mieli olutta vai viiniä, niin valinta kohdistuu välillä natuviiniin.

Natuviinin maku on perinteisen viininystävälle vähän outo, mutta hapanoluiden ja hedelmäisten saison-oluiden sekä maalaissiidereiden ystäville taas tutumpi. Natuviineissä usein hallitsevat hieman rikkimäiset ja hieman happaman etikkaiset aromit, joita noissa edellämainituissa esiintyy.

Ranskasta alkunsa saanut viiniliike on nyt levinnyt ympäri maailmaa ja Suomessakin on jo ravintoloita, joissa saa vain natuviinejä. Kyse on ollut aikoinaan toisen maailmansodan jälkeen vastareaktiosta maatalouden teollistumiseen eikä ehkä niinkään paluusta menneisyyteen, kuten se usein esitetään. Natuviineistä kiistellään paljon, ja kun olen itsekin niitä paljon maistanut, niin joukossa on niin hyvinkin oudonmakuisia, jopa vähän pervessin hassuja, englantilaisittain "funkyja" makuja, ja natuviinit voivat olla jopa voimakkaasti tallimaisia ja jopa lantamaisia. Nämä maut saattavat työtää pois useita juojia. 

Sain testiin fiskarilaiseen Noita Wineryn alkuviinit. Valkkarissa on Riesling-rypäleitä ja punkussa taas  Blaufränkisch-rypäleitä, molemmat luomutilalta Itävallan Burgenlandista. Rypäleet on ostettu, tuotu Fiskarsiin, käytetty ensin viiniin, sitten viinin mäski on laitettu oluen sekaan ja lopuksi mitä jää, niin on tislattu.



Noita Wineryn valkkari on kevyen hedelmäinen, puhtaan makuinen ja hieman valkoherukkainen. Suutuntuma on hauskan pirskahteleva. Ehdottomasti natuviinien helpommasta päästä.




Valkkarin kanssa keksin hauskan hernepestotahnan, jota vedettiin ystäväni Tatun kanssa lounaaksi fetan kanssa ruisleivällä. Hyvin sopi valkkari tähän.

Hernepestofeta-leivät

Hernepesto
1 pss pakasteherneitä
Vettä
1 tl kuivattua meiramia
Suolaa ja mustapippuria

1/2 pkt fetaa
Ruisleipää

Laita kattilaan vettä ja anna veden kiehua. Lisää pakkasesta kattilaan herneet kypsymään. Anna kiehua viitisen minuuttia ja kaada vesi pois. Laita herneet kulhoon meiramin, suolan ja pippurin kera. Sekoita rakeiseksi sauvasekoittimella. Käytä pastaan, salaattiin tai leivän päälle. Tai syö suoraan kulhosta.



Punkku on taas miedon herukkainen ja happamahko, maultaan kevyt ja hieman musteinen. Tähän kokattiin taas ystäväni Annukalta saadusta briejuustosta ja mansikoista aika kiva jälkkäri. Tässäkin punkussa maku on kevyt ja helposti omaksuttava.





Uunibrie ja punkkumansikkahillo

1 brie -juusto

Punkkumansikkahillo
1/2 pss pakastemansikoita
1 dl kevyttä punkkua
1 dl sokeria

Laita hillon ainekset kattilaan ja keitä noin 15-20 minuuttia. Hillo saa jäädä aika valuvaksi. Lämmitä uuni 180 -asteeseen, laita brie leivinpaperin päälle uunipellille ja laita uuniin noin 10 minuutiksi, kunnes brie on pehmeää ja valunut hieman ulos kuorestaan.
Tarjoa heti hillon ja natu-punkun kera. Lisänä voi tarjota patonkia.

Lisää natuviinejä ajattelin käydä juomassa Helsinki Natural Wine -tapahtumassa Korjaamolla. Nyt viikonloppuna. Nam!

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Kuinka rakastuin Islantiin


En ole mikään luontoihminen.  Matkailen paljon, ja eniten minua yleensä sykähdyttää kaupunki, sen baarit ja ravintolat, meininki ja kiihkeä tahti. Jos menen luontoon, teen sen liikunnan kautta. Rakastan juoksua, surffausta, ratsastusta ja kaikkea ulkona tapahtuvaa liikuntaa.

Luontosuhdetta Suomessa vaikeuttaa lisäksi se, että en ole metsäihminen. Koen metsän hieman pelottavaksi, kun ei näy horisonttiin ja lyhyenä ihmisenä tunnen jotenkin ahdistavana kun puut kaartuvat kaukana pääni päällä. Rakastan sitä että näkee pitkälle, sitä että lähellä on vettä ja tyrskyjä. Luonnosta lempiaineeni on kivi.

Pääsin Icelandairin kutsumana tutustumaan Islantiin parin päivän ajan, ja ajattelin etukäteen että Reykjavikin kaupunkihumu on se, mikä minuun tulee eniten vaikuttamaan. Olin niin väärässä.  Toki kaupunki oli ihana ja siitä on tulossa oma postauksensa vinkkeineen, mutta se mikä minuun vaikutti kaikkein voimakkaimmin oli Islannin luonto. Se oli karua, kivistä, komeinen vuorineen, ja vettä oli kaikkialla niin maan alla, kuin pinnassakin. En ole nähnyt mitään näin alkukantaisen kaunista Portugalin kivisiä surffirantoja lukuunottamatta.







Islanti on pieni maa, joten kahdessa päivässä ehtii paljon. Pääsimme kiertämään nk. Golden Circle -kierroksen, joka on hyvä läpikatsaus maan luontoon. Kiersimme autolla luontokohteelta toiselle (tässä olin niin onnellinen, että olin jättänyt edellisen yön diskoilun väliin), ja saimme hyvin aikaa ihastella kohteita. En ole mikään nähtävyys -ihminen, mutta kyllä tämä luonto kohahdutti sieluani, niin että välillä jopa unohdin kuvata, oli niin kaunista.






Paikannimiä ei minulta kannata kysyä, mutta tämä oli Islannin kuuluisin vesiputous, jossa on itse asiassa kaksi eri vesiputousta yhdistyneenä. Vesi katoaa kohisten suureen kanjoniin ja purskahtelee sieltä höyrynä.





Kävimme katsomassa geysireitäkin. Kiehtovaa. Ja kun rakastan vettä kaikissa olomuodoissaan, niin tämä oli kyllä bucket list -kamaa.

Veteen ei saanut koskea, koska osa geysireistä on todella kuumaa. Ilma tuoksui hieman rikiltä ja tulee fiilis että samanlaista täällä on ollut jo aikojen alusta lähtien.



Islannissa ei ole puita, käytännössä kaikki puut ovat istutettuja. Vihanneksia ja hedelmiä viljellään paikallisesti suurissa kasvihuoneissa, koska saarelle on hankala roudata kamaa. Kaikkea hallitsee kivi ja vesi. Rakastan.


Kävimme kansallispuistossa ja parhaiten jäi uskomattomien maisemien lisäksi jäi se että tähän lampeen hukutettiin ennen kuolemantuomion saaneet naiset. Miehet taas hirtettiin kahden lähellä sijaitsevan lohkareen väliin. Kuolemantuomioita ei niinkään jaeltu, vakavasta rikoksesta oli että vietiin vuorille ja hyljättiin. Islannin ilmasto on niin raaka että sinne syyllinen sitten kuoli.





Islannin luonto on kauneutensa lisäksi myös arvaamaton. Saarella on useita tulivuoria, jotka saattavan purkautua ja itse saari on kahden mannerlautan risteyskohdassa. Luonnonmullistukset voivatkin osua Islantiin koska vain. Saari on täynnä kanjoneita ja aukkoja, jotka ovat muodostuneet luonnonmullistusten myötä. Osasta niistä purkautuu höyryä, toisista vettä. On kiehtovaa nähdä miten kylmässä ilmassa kuuma vesi höyrystyy ilmassa. Islantilaiset itse sanovat, että kuumat vesilähteet ovat se syy, miksi saarella on yhä elämää. Muuten sää on rankka, maasto karu ja elinolo vaikeaa, mutta luontaisesti maasta tuleva kuuma vesi on se mikä on pitänyt islantilaiset saarella. Sitä käytetään kaikkialla, se mahdollistaa sähkön ja lämmön sekä on ihan saaren selviytymisen elinehto.

Lisäksi sää muuttuu äkillisesti jopa ajaessa saarta pitkin. Lähdimme auringonpaisteessa, vuoria ylittäessä oli sankka Ja hieman pelottava sumu, jolloin näkyvyys putosi lähelle nollaa ja ajoimme vain kolmeakymppiä.  Nähtävyydet saimme taas nauttia auringonvalossa.




Kun palasimme kierrokselta rannikolle, huomasin miten meren läheisyys vaikuttaa vahvasti Islannissa. Kivet muuttuvat myös tummemmiksi ja tuuli on ihan erilainen.

Tuossa yllä on muuten pieni geysirallas, jossa paikalliset liottavat jalkojaan lenkin jälkeen. Kelpaisi Kaivopuistoonkin.


Kävimme myös islanninhevostilalla. Oi. Islantiin ei muuten saa tuoda hevosia, että tämä, useiden tutkimusten mukaan lähellä "alkuperäistä" hevosta oleva kanta ei muutu.



Ilmasta käsin Islanti näyttää alkukantaiselta ja juuri sellaiselta millaiselta kuvittelen maapallon olleen ennen ihmistä, miljoonia vuosia sitten. En yleensä ihaile korkeapaikan kammon takia lentokoneesta maisemia, mutta nyt oli pakko. Maisema on kiehtova ja saaren keskiosat asumattomia sään kateuden takia. 

Islannissa voi hyvin viivähtää pari päivää vaikka matkalla New Yorkiin, koska pelkkä luonto on sen arvoinen, että se kannattaa kokea. En olisi uskonut, että rakastun näin voimakkaasti luontoon, mutta on todettava, että suunnittelen jo matkaa takaisin.

Ps. Lisää Islanti-kamaa tulossa ensi viikolla. Silloin keskitytään kaupunkiin....