Kymmenen vuoden Facebook-profiilikuvien tarina

Rakastan näitä erilaisia haasteita. Ehkä siksi, että samalla tulee vähän muisteltua ja mietittyä, yleensä kun ne koskevat omaa elämää tai unelmia (niin kuin vaikka tässä). 

Siksi innostuin myös bloggareiden parissa kiertävästä kymmenen vuoden profiilikuvat-haasteesta ja poimin mukaan ne, jotka ovat jotenkin merkityksellisiä(ja joissa riittää edes jotenkin resoluutio :) ). 

Tässä alla siis omat profiilikuvat alusta asti. Liityin Facebookiin 2007, joten tässä sai tarkastella koko facehistoriaansa.

 

Ensimmäinen profiilikuva on vielä digikameralla otettu, varmaan 2004 surffimatkalta Costa Ricasta Mikan kanssa. Yksi lempikuvistani, tässä kuvaajana silloin nuori rakkaus Mika, paikkana auringonlaskun värjäämä hiekkaranta ja toisessa kädessä oli post-surffausolut.  Oikea happy place. 

Costa Rica oli yksi parhaista paikoista, missä olen ollut. Olimme siellä kahdesti surffaamassa, molemmilla kerroilla ekorannalla, joka tunnettu myös kilpikonnien munimisrantana. Rannalla ei ollut valoja, myyntikojuja, ei mitään. Ympärillä viidakko, missä asuimme ympäristöystävällisessä hotellissa. Ihana.

Tämä kuva on lempipuistostani Helsingissä, eli Koffin puistosta, missä hengasimme kesäpäivänä joskus 2005 Mikan ja Skipen kanssa. Muistan päivän vieläkin hyvin, joimme vähän lämmintä olutta laiskana lauantaina joka sitten johtikin pitkään lauantai-iltaan. Asuimme silloin Mikan kanssa pienessä ullakkoyksiössä Laivurinrinteellä, jossa oli lautalattiat, pieni kylpyamme ja ensin vain 90 cm levyinen sänky meille kahdelle.  Muutimme käytännössä heti yhteen kun aloimme olla yhdessä. Samana päivänä.

Costa Rican jälkeen suuntasimme monta kertaa surffaamaan Balille, jossa Pekka ja Nora silloin asuivat. Tässä kuvassa olemme aamunkoitossa Lombokilla, pienellä saarella Balin vieressä. 

Balin reissuja kertyikin monta, ja yksi on onnellisessa vastuussa myös ensimmäisen lapsen syntymästä. Balilla tapasimme myös paljon muita suomalaisia ja elimme vapaata elämää, josta on vain hyviä muistoja. (Paitsi yksi ruokamyrkytys, joka kyllä oli juuri tällä Lombokin saarella ja tällä samalla reissulla).  Minulla on edelleen kaikki surffikamat, ja yksi haaveistani on lähteä taas pidemmäksi aikaa surffaamaan.

 

Ensimmäinen skidi tekee tuloaan tässä kuvassa, joka on Vappupäivänä 2008 Koffin puistosta otettu. Kokoonnuimme pitkään kavereiden kanssa kyseiseen puistoon, kaikilla oli vauvoja tai taaperoita, joten hengasimme aina siellä lastenpuiston puolella eväinemme ja juominemme. Grillikin oli usein mukana.  Nykyään hengailu on jo parin vuoden ajan siirtynyt Pakilaan Tytin ja Jyrin luo (siellä pääsee valmiiseen pöytään, hih). 

Raskaus oli ihanaa aikaa, minua ei haitannut kasvava maha, vaan olin täynnä energiaa koko raskauden ajan.

Tulin äidiksi 24.6. 2008 ja pitihän sen takia vaihtaa Facebook-kuvakin. Tässä vähän väsynyt mutta onnellinen kuva, kun ensimmäinen lapsi on viikon ikäinen. Keisarinleikkaus-haava oli niin kipeä, etten pystynyt kantamaan lasta aluksi, ja muistan miten Mika sai paljon ihailevia katseita, kun hän kantoi esikoista liinassa kadulla, minun kulkiessa vieressäni. Asuimme Pursimiehenkadulla kaksiossa ja oli mahtavaa, kun kaikki oli niin lähellä. Käytin kantoliinaa melkein koko ajan, koska lapsi ei viihtynyt vaunuissa, kävin kahvilla (join paljon kahvia) ja hengasin. Lapsi nukkui lyhyitä pätkiä, joten päivällä otin päikkäreitä ja yöllä nukuimme perhepedissä.

Äitiys oli ja on juuri niin ihanaa, väsyttävää, raivostuttavaa, palkitsevaa ja elämänmuuttavaa kuin kaikki kertoivat.

Äitiyttä on tässä kuvassa jo kahdeksan kuukautta takana ja paluu töihin oli lähellä. Mika jäi vuorostaan kotiin ja minä menin mielelläni töihin, missä sai käydä pissalla koska halusi ja juoda kahvin niin kuumana kuin halusi.

Olemme äitini luona, niin kuin todella usein olimme äitiyslomallani. Kukaan ei ole vaikuttanut omaan äitiyteeni kuin oma äitini, ja lapseni ovat todella paljon myös äitini kasvattamia. Koska olen sitä mieltä että sekä minä että molemmat veljeni ovat aika hyvin onnistuneet ihmisiksi kasvamisessa, ei minulla oikeastaan ole mitään muuttamista äitini kasvatusmenetelmissä, joista yksi osoitus on että niin me veljieni kanssa kuin omat lapseni ovat omaksuneet täydellisesti unkarin kielen.

Tässä kuvassa Mika yllätti minut Kööpenhaminan matkalla, joka paljastui minulle vasta lentokentällä, siihen asti Mika sanoi ,että olemme menossa Rovaniemelle. Olin kinunnut joskus jotain yllätystä ja sen sainkin. Ihana matka, ja tässä istumme ensimmäistä kertaa sittemmin edelleen lempiravintolassani PatePatessa syömässä aamiaista.

Tämä oli ensimmäinen lukuisista yhteisistä matkoistamme Kööpenhaminaan, tosin sittemmin mukaan astuivat niin Copenhagen Beer Celebration-pienpanimofestari että matkaseuramme Nella, Juha ja Joonas.

2010 olin kahden lapsen äiti. Tämä kuva on 2011 vuoden alussa, jolloin toinen oli alle kolmivuotias, pikku-uhmassa oleva vilkas tyttönen ja toinen juuri konttaamaan opetteleva, liikkumishaluinen puolivuotias poika. Minulla oli toinen kyynerpää murtunut, joten olin yksikätinen, olimme muuttaneet juuri Munkkisaareen, joten järjestelemistä oli. Mika, äitini ja veljeni ravasivat meillä vaihtamassa nuoremman vaippaa, kun sitä en yhdellä kädellä voinut. Vähän väsytti.

Mutta lapset olivat pääosin kilttejä ja aurinkoisia, vatsavaivoja tai muuta ei kummallakaan ollut, joten pääsääntöisesti äitiyslomat menivät hyvin. Niitä on välillä ikäväkin. Tein äitiyslomilla myös aika paljon töitä, aloitin tämän blogin, kirjoitin juttuja muihin lehtiin ja opettelin tekemään ruokaa. Leivoin paljon. Ja kun toinen skidi nukkui(toinen oli tarhassa, paras päätös ever), söin pullaa ja katsoin CSItä. Se oli kyllä kivaa aikaa. Nyt kun toinenkin lapsi aloittaa koulun, tuntuu vähän haikealta. Pikkulapsi-aika on lopullisesti ohi.

Yksi parhaista työ&festarimatkoista on ikuistettu tässä kuvassa. Olin kaksi kertaa Roskilde-festareilla Kööpenhaminassa.  Meillä oli työkavereiden ja muun jengin kanssa niin kivaa molemmilla kerroilla, etten edes muista kummalta kerralta tämä on, joko 2012 tai 2013. Roskilde oli ihana kokemus ja ilo nähdä, että ilman anniskelukarsinoita festarit ovat jotenkin vapaammat, jengi istuskelee juomien kera ja fiilistelee musiikkia. Niin Suomessakin pitäisi olla.  Minulla oli Koffilla ihan parhaat lähimmät työkaverit ja käytännössä ainoa mitä sieltä kaipaan on nimenomaan hyvä lähin työyhteisö. Tosin se työyhteistö josta lähdin, ei ole enää olemassa.

Vuonna 2013 minä, kuten usea kaverini täytti pyöreitä vuosia. Tässä Misun 1920-luvun hengeen toteutetut synttärit, jossa minun piti olla tanssityttö ja veljeni herrasmies, mutta näytimme romanikuningattarelta ja hevosmieheltä. Silti hyvä juhlat ja aika mielenkiintoinen kuva.

Seuraavalle vuosikymmenelle siirtyminen on hämmentävää, kun tuntee edelleen olevansa alle kolmikymppinen. En myöskään tunnista peilistä olevani yli neljäkymmentä, kun näytän omasta mielestäni ihan samalta kuin kolmekymppisenä. Olin pitkään ajatellut monia asioita niin, että teen ne kun olen aikuinen, mutta ei minusta ehkä tämän aikuisempaa tule. Enkä kyllä haluakaan. Tietysti olisi kiva, jos nyt saisi sen kaksikymppisen itsensä kropan, jota silloin arvosteli niin paljon. Nykyään en kauheasti välitä mitä muut sanovat ulkonäöstäni tai ruumiini muodosta. En ole ikinä ollut traditionaaliseen tapaan kaunis, joten ikääntyminen ei sillä lailla pilaa mitään. Ulkonäön päälle oman itsensä rakentaminen tuntuu pelottavalta ja varsinkin tyttölapsen äitinä sitä toivoo, että antaisi omalla esimerkillään muitakin eväitä elämään.

Ensimmäinen kirjani, Yks Olut ilmestyi 2014 syksyllä. Tämä kuva on kirjasta, luottovalokuvaajani Sami Repon kuva. Olutkirja oli unelmieni täyttymys, josta olin haaveillut jo kauan. Edelleen ensimmäinen kirja on todella rakas.  Kuvassa näkyy omasta mielesäni myös oma itseni, niin kuin sen peilisät näen. Vähän hapsottava tukka, tummat kulmat ja perusilme, joka minulla on yleensä iloinen.

En hirveästi stressaa mistään, joskus ehkä pitäisikin.

Tämä on Halloween-kuva vuodelta 2014, jonka laitan joka vuosi profiiliini Halloween-aikaan. Kuva on äidiltäni, jolla olemme melkein joka vuosi järjestäneet perheen kanssa juhlat pukeutumisineen. Perhe on meille tärkeä, me unkarilaissuomalset Lehtiset olemme läheisiä.

Rakastan juhlia ja varsinkin niitä, joissa on joku teema tai muu erikoisuus. Meillä on lukuisia naamiaispukuja, ja olen aika hyvä myös keksimään niitä peruskamasta,niin usein tämä onkin pelastanut, kun muistetaan tarhan naamiaiset samana aamuna. Minut saa kutsua aina ysäribileisiin, teemajuhliin tai naamiaisiin. Olen valmis.

Toinen kirjani ilmestyi 2016 keväällä. Niin Monta Olutta. Tämä kuva on taas sieltä. Toinen luottokuvaajani Liisa Valonen, joka kuvasi myös häämme, kuvasi minut. Tämä on omasta mielestäni ehkä yksi parhaista kuvistani. Päällä lempimerkkini Ivana Helsingin mekko, olutta lasissa. Tämä oli viimeisiä kuvia, mitä kirjaan kuvasimme.

Kun ensimmäinen kirja oli iso haave, niin tämä toinen oli taas iloinen yllätys. Olen hyvin ylpeä kirjasta, sen tekeminen oli erilailla vaikeaa, maistoimme Mikan kanssa 240 olutta yhdessä ja etsin paljon erilaista faktatietoa, koska halusin, että kirja ei olisi tylsä, vaan siitä saisi irti muutakin kuin ne oluet.  Kirja on myös hyvin kaunis, taittajani Oskari on ihan paras. Tätä kirjaa on vielä myynnissä täällä (vinkvink).

Olen aina ollut heppatyttö ja ratsastanut suuren osan elämästäni. Aina vaan aika ja elämä ei anna mahdollisuutta ratsastaa. Siksi olen onnellisesti hoitanut Koffin heppoja vuodesta 2004. Niitä on sinä aikana ollut useita, nyt tallissa hengaavat Ludvid, Frederik ja Gunnar.  Tämä kuva on vuodelta 2015(kai) ja Aki Raskin kuvaama, jonka kanssa olemme käyneet monet kuvausreissut.

Hevosten hoitaminen on minulle tärkeää. Kun olen tallilla, muu hetkeksi unohtuu. Omat kaupunkilaislapsenikin tulevat usein mukaan, meillä kun ei ole mahdollisuutta pitää lemmikkiä asunnossa allergian ja pienten nelijöiden takia, hepat toimivat lapsille eräänlaisina lemmikkeinä ja siteenä luontoon.  Hevosten kanssa toimiminen on minulle luontaisempaa kuin muiden elainten kanssa. Koirista pidän, mutta en halua omaa koriaa. Kissoista en edes kauheasti pidä.

Yksi haaveistani toteutui, kun Radio Helsingin Kippis-olutohjelma alkoi. Jännitti niin pirusti ennen ensimmäistä lähetystä, mutta ihan hyvin se meni. Koen radion minulle luontaisseksi mediaksi ja tykkään siitä pirusti. Se varmaan näkyy tästä Radio Helsingin promokuvasta, joka otettiin 2016 vuoden alussa, kun ohjelma alkoi. Pari kuukautta myöhemmin sain vajaa vuoden tehdä myös lauantai-aamun ohjelmaa Santsikuppi, joka oli musa- ja ajankohtaisohjelma. Sellaista haluaisin tehdä lisää.

Radion ansiosta olen myös saanut hurjasti lisää kivoja tuttavia ja luonut verkostoja sekä löytänyt pari kaveriakin. Kuvasta näkyy kyllä, miten paljon tykkään radiosta.

Ja hei, Kippis jatkuu nyt torstaina! Katso vaikka tästä.

Tässä toiseksi viimeisin profiilikuvani jossa poseeraan kolmannen kirjani kannessa. Kyseessä on ensimmäinen ruokakirjani Ihan Ulkona, jossa on ulkona syötäviä ruokia, paljon tuttuja ihmisiä malleina ja lempi-Helsinkipaikkani. Kuva otettiin viime syksynä, lämpimän aurinkoisena päivänä Kalasataman rannassa, Ihana-kahvilan vieressä. Päivän aikana kuvasimme kymmeniä kuvia, mutta tästä kuvasta näkyy jotenkin se fiilis, jonka haluan kirjalla tarjota.

Kun nyt kokonaisuutena katson taaksepäin tätä kymmentä vuotta, totean että aika hyviä vuosia ovat olleet. 2007 asuin Mikan kanssa kaksistaan Pursimiehenkadulla, nyt nelistään Munkkisaaressa. Duunit on meillä molemmilla vaihtuneet ja hyvä niin. Kaikkea kivaa ja einiinkivaa on tapahtunut, mutta pääsääntöisesti olen onnellinen.

(Tulipa tästä nyt henkilökohtainen, hetken mietin ennen kuin julkaisin).