torstai 28. huhtikuuta 2016

Kaksi lasta menee siinä kuin yksikin?

Tällä viikolla on ollut jonkiverran jaksamiskeskustelua aiheesta, meneekö kaksi lasta siinä missä yksi.  Lähiömutsi kertoi omasta kokemuksestaan kahden lapsen kanssa ja Project Mama taas vähän pidemmän ikävälin sisaruksista. Nämä bloggaukset poikivat toisiakin ja koska aihe on minulle läheinen, ajattelin tästä kirjoittaa myös.

Meillä on kaksi lasta, joilla on kaksi vuotta ja kaksi kuukautta ikäeroa. Esikoinen täyttää tänä vuonna kahdeksan ja pikkuveli kuusi.

Itselläni on kaksi veljeä, puolitoista vuotta nuorempi ja kahdeksan vuotta nuorempi. Olemme tuon keskimmäisen veljeni kanssa kasvaneet hyvin lähetysten, meillä on ollut osalta sama kaveriporukkakin. En muista aikaa ilman veljeäni. Jaoimme saman huoneen esiteineiksi asti ja liittouduimme usein kaksistaan, vanhempiamme vastaan. Minulla on todella hyvät kokemukset sisaruksista.

Siksi kun tulin raskaaksi ensimmäisen kerran, tiesin jo että haluan toisen lapsen heti ensimmäisen jälkeen. Tätä ajatusta ei edes ensimmäisen kanssa vietetty vauva-aika muuttanut, vaikka tietysti siihen kuului valvomiset, yösyötöt, oman ajan häviäminen (ensimmäinen skidi ei juonut kuin äidinmaitoa alkuperäispakkauksesta ensimmäiset kuusi kuukautta) ja oman ruumiin muuttuminen aika paljon keisarileikkauksen takia. Todettakoon, että ensimmäinen skidi oli heikkoääninen, aika perustyytyväinen vauva, joka tosin ei nukkunut kuin liikkuvassa vaunussa tai sylissä. Tai maman vieressä. Ja parhaimmillaankin vain kolme tuntia yhteen menoon, oli sitten yö tai päivä. Onneksi olen itse hyvä nukkumaan missä tahansa asennossa tai paikassa. Tämä on pelastanut paljon omassa äitiydessäni.

Minulla oli myös turvaverkkoni, tärkein tietysti oma mies ja äiti. Sitten kaikki jo vauva-ajan eläneet ystävät, joilta tuli monta hyvää neuvoa. Ja tietysti samassa tilanteessa olevat mammat, joiden kanssa pääsi purkamaan asioita.




Toinen lapsi sai tulla heti kun oli tullakseen. Sen verran odotutti onneksi itseään, että esikoinen oppi kuivaksi ennen kuin pikkuveli syntyi.  Alusta alkaen rakkaus on ollut suurta näiden kahden kesken. Vauva rakasti isosiskon kasvoja heti ja isosisko vauvaa. Meillä auttoi sisarkateuteen paljon se, että mieheni ja äitini pitivät paljon seuraa esikoiselle, jolloin minä pystyin keskittymään vauvaan.

Toinen asia, joka meitä auttoi, oli se että esikoinen jatkoi tarhassakäyntiä, jota hän jo silloin rakasti. Minä sain olla kotona vauvan kanssa omassa tahdissani, esikoinen ulkoili, askarteli ja hengaili ammattitaitoisten, ihanien lastentarhaopettajien ja kivojen kavereiden kanssa Meripirtissä. Tiedän, että osasta ihmisiä tämä tuntuu typerältä, äiti on kotona vauvan kanssa ja esikoinen laitetaan tarhaan, mutta meillä se toimi. Jos isompi lapsi joutui olemaan kotona toipilaana tai muteen, hän pitkästyi, koska on luonteeltaan erittäin sosiaalinen ja aktiivinen (keneenköhän on tullut?) Näin kun sisarukset näkivät tarhapäivän jälkeen, he olivat toisistaan koko illan onnellisia ja viihdyttivät toisiaan.




Huomasin pian, että kaksi lasta oli monessa määrin helpompi hoitaa kuin yksi. En ole mikään leikkivä äiti, en jaksa keskittyä, vaan yhdessä me mieluummin kokataan, siivotaan, ulkoillaan, luetaan tai jutellaan. Pikkuveli taas jaksoi vauvasta asti kuunnella isomman leikkejä ja jopa osallistua niihin. Tietysti, välillä meni riidaksi, mutta näin he oppivat. Ja mikä tarkeintä, viihtyivät keskenään.

He liitoituivat hyvin aikaisin taistelupariksi. Ja kun olivat kipeitä, hakeutuivat toistensa luo. Nopeasti heistä kasvoi hyvin läheinen pari. Isosisar opetti pientä ja pieni palkitsi sen naurulla ja ilmeillä. Samalla minä pystyin tekemään kotitöitä ja omiakin juttuja välillä kotona.

Kun ei tarvinnut viihdyttää lasta koko ajan, oli henkisesti paljon parempi olo. Sotkua oli kyllä enemmän, mutta ei siitä jaksanut aina kiinnostua, töni vaan kamat ja pölykoirat sohvan alle. Minulla oli myös iso kori, johon tungin kaikki lojuvat kamat ja sitten kun oli aikaa, (ehkä) laitoin ne paikalleen. En ole niin tarkka siisteydestä. Se on ehkä toinen äitiyteni pelastus.

Tietysti välillä olin väsynyt, kun yhden sijasta annat kahdelle vettä, ruokaa, vessa-, pukemis-, riisumis- ja muita palveluja. Mutta pienempi oppi nopeammin itsenäiseksi joten duunia oli vain 1,5-kertaisesti verrattuna yhteen lapseen. Välillä toimi myös vanha kunnon kilpailu: "katsotaan, kumpi pukee nopeammin..." Välillä taas annoin heidän ihan itse hakea vettä, vaikka se vaati parilla ensimmäisellä kerralla tuolin kaatumisen, märän keittiön lattian ja hurjasti aikaa. Mutta seuraavilla kerroilla homma sujuikin sitten sutjakkaammin. He oppivat myös näin auttamaan toisiaan.

Yöheräämiset myös melkein tuplaantuivat kahden lapsen kanssa, koska molemmat olivat vähän huonoja nukkujia. Meillä se ratkaistiin niin että pari ensimmäistä vuotta me nukuimme osan yöstä usein lasten kanssa sängyssä ja mies sohvalla. Näin kaikki saivat unta paremmin ja päivät sujuivat.

Meillä alusta lähtien lapset ovat jakaneet huoneen, johon molemmat myös nukutettiin iltaisin. Siitä he siirtyivät/vietiin aluksi meidän sänkyymme yöllä. Väitän kuitenkin, että koska he jakavat huoneen, molemmat tottuivat hiljalleen nukkumaan omassa sängyssä, koska kuulivat toisen hengityksen ja läsnäolon. Muistan itse miten helpottavaa oli, kun yöllä lapsena herätessä kuuli veljen hengityksen. Kun nuorempi oli kaksi, molemmat nukkuivat jo pääsääntöisesti omissa sängyissään.

Alusta asti meillä tehtiin kaikki niin että lapset olivat yhdessä. Roudattiin molempia kaikkialla. He tottuivat leikkimään yhdessä missä vain. Sen verran täytyy tietysti sanoa, että meillä on turvaverkkona äitini, jonka luona lapset viettävät myös aikaa. Tosin ennen imetyksen loppumista (molempia on imetetty 1,5-vuotiaiksi), koska kumpikaan ei huolinut maitoa kuin rinnasta, en itse ollut noin neljään vuoteen irti lapsista pitkiä aikoja ollenkaan, vaan olin sitten mukana äidilläni.

Olin minäkin välillä tosi puhki. Muistan kun makasin kipeänä, väliaikaisesti ilam mitään tukiverkkoja, olohuoneen lattialla. Kaksi toipilasta riehuivat (katso bloggauksen eka kuva) ja minä huvitin heitä puhaltamalla ilmapalloja, jotka he päästivät irti. Se oli ainoa mitä pystyin tekemään, olin niin kipeä. Joten isosisko teki pikkuveljelle välipalaleivät. Se oli sitä sisarusrakkautta.




Aikaa on kulunut vauva-ajasta ja nyt he ovat toistensa parhaat kaverit. Heidät voi jättää jo yksi kotiin kahdestaan kaupankäynnin tai lenkin ajaksi (tätä en yhden lapsen kanssa uskaltaisi).  He kävelevät käsi kädessä ja heillä on yhteisiä salaisuuksia ja oma kieli, joka on unkarin ja suomen sekoitusta (sama kieli, mitä me puhuimme pienenä veljieni kanssa). Heillä on itsekirjoitettu lappu "Ei saa tulla", joka välillä laitetaan lastenhuoneen oveen.

Minusta kaksi lasta on helpompi kuin yksi, varsinkin vauva-ajan jälkeen. Vauva-aika kestää noin 2-3 vuotta. Se on unetonta, ruuhkaisaa aikaa, sen myönnän yhdenkin kanssa. Mutta loppujen lopuksi, se oli lyhyt aika. Ja sen jälkeen lapsilla on omat juttunsa kahdestaan, heitä ei tarvitse samalla lailla viihdyttää kuin yhtä ja he pystyvät jakamaan niin perheen juhla- kuin arkisemmatkin hetket. Heillä on yhteys, jota on vaikea rakentaa aikuisena kenenkään kanssa.  Heillä on (toivottavasti) elämänsä pisin suhde toistensa kanssa.

Se on jotain, minkä takia kannatti elää pari vuotta vähillä unilla pölykoirien joukossa. Minusta.

5 kommenttia:

  1. Jee, ihana kuulla onnistumisia ja positiiviakin tarinoita. Toki ne karummatkin tarinat ovat yhtä totta mutta onneksi ei aina. Juuri itsekin pohdin samaa asiaa tänään postauksessani (www.sariirene.com) kun nyt odotan toista ja ikäeroa tulossa vähän yli vuosia. Enemmän olen raskauden myötä kuullut "otan osaa" kuin onnittelu kommentteja.

    VastaaPoista
  2. Tottakai, molemmat puolet löytyy. Mutta nyt ainakin, vauva-ajan loputtua, tämä on kyllä niin helppoa kun on kaksi joiden ikä on lähellä toisiaan!

    VastaaPoista
  3. Voi, toivottavasti ymmärrät miten onnekas olet! Kaikki sisarukset eivät nimittäin automaattisesti ole toistensa parhaat kaverit. Meidän lapsilla on sen verran paljon ikäeroa, ettei ongelmia ole, mutta lähipiiristä löytyy kokemusta niistäkin. Hyvällä ystävälläni on lapset parin vuoden ikäerolla ja tämä taistelupari on riidellyt tyyliin päivästä yksi. Viisi minuuttia yhdessä ja jo on täysi rähinä päällä. Perhe ei voi tehdä mitään yhdessä, kun kukaan ei jaksa riitelyä. He nykyään lomailevatkin erikseen. Äiti reissaa tytön kanssa ja isä pojan. Ei kovin kummoista perhe-elämää se.

    VastaaPoista
  4. Voi, toivottavasti ymmärrät miten onnekas olet! Kaikki sisarukset eivät nimittäin automaattisesti ole toistensa parhaat kaverit. Meidän lapsilla on sen verran paljon ikäeroa, ettei ongelmia ole, mutta lähipiiristä löytyy kokemusta niistäkin. Hyvällä ystävälläni on lapset parin vuoden ikäerolla ja tämä taistelupari on riidellyt tyyliin päivästä yksi. Viisi minuuttia yhdessä ja jo on täysi rähinä päällä. Perhe ei voi tehdä mitään yhdessä, kun kukaan ei jaksa riitelyä. He nykyään lomailevatkin erikseen. Äiti reissaa tytön kanssa ja isä pojan. Ei kovin kummoista perhe-elämää se.

    VastaaPoista
  5. No kannattaisi kyllä tuossa tilanteessa ottaa jo yhteyttä kasvatus- ja perheneuvolaan ja varata aikaa psykologille. Ei lasten riitojen pitäisi ohjata perheen lomanviettoa.

    VastaaPoista