Viime aikoina riittämättömyys on ollut kaverini aika monta kertaa. On niin paljon kaikkea. Kivaa kaikkea. Mutta liikaa. On tätä kirjaa, on ihania skidejä, on kivaa duunia, on minun Mikani ja uusi harraste-pikkupanimo.
Tämä aiheuttaa sen, että päivät ovat täynnä. Ja tuntuu että aina on jostain poissa. Jos tekee kirjaa, ei ole skidien kanssa, jos tekee töitä, menettää kirja-aikaa, jos on lasten kanssa, niin Mika tekisi juuri olutta ja jos tekee olutta, niin mites se kirja. Ja vaikka kuinka miettii, että skidit ovat hyvässä huomassa nagymaman (isoäidin) tai Mikan tai veljeni hoivassa, on rinnassa se selittämätön äidin syyllisyys, ettei vietä heidän kanssaan juuri nyt tarpeeksi aikaa.
Ja toisaalta; olutkirjan kirjoittaminen on ollut monen vuoden haave, sen haluaa tehdä kunnolla. Joten siihen täytyy käyttää aikaa, paljon aikaa. Kirjan kirjoittaminen, ainakin minun tämän kokemukseni mukaan, on hommaa jossa kirjoitusflow tulee vasta kun pystyy keskittymään kunnolla, ilman että nousee viiden minuutin välein tekemään jotain muuta ("Mama, Atti kiusaa! Mama, tylsää! Mama, missä Batmanin kypärä on? Mama, mennään ulos!")
Lisäksi teen kokopäivätyötä. Se on raskasta välillä, mutta melkein aina kivaa. Rakastan työtäni ja haluan tehdä sen kunnolla, joten siihen menee sitä aikaa myös. Esiinnyn paljon työkseni ja ihmisten innostaminen sekä tiedon jakaminen, se antaa paljon energiaa, mutta myös vie sitä. Kun esiintyessäsi annat itsestäsi kaikkesi, niin sen jälkeen veto on poissa. Ei jaksa muuta. Yksi parhaista viime ajan kokemuksistani olikin, kun kolmen luennon jälkeen pääsin skidien kanssa suoraan ystäväni luo, missä odotti valmis illallinen ja leikkikumppani lapsille. Sai vaan istua ja jutella. Sinä iltana jaksoinkin kirjoittaa kirjaa, mikä muuten viikolla on hyvin vaikeaa.
Välillä taas kun on hetken yksin (niin kuin nyt), niin iskee kirjoitusahdistus. Ja tekemättömien töiden syyllisyys. Siivotakin pitäisi. Jolloin keskittyminen on hyvin haastavaa, ellei mahdotonta.
Viime viikonloppuna, minulla oli koko päivä aikaa kirjoittaa. Mutta en pystynyt edes aloittamaan, tuijotin tyhjää ruutua epäuskoisen ahdistuneena. Onneksi toinen ystäväni kiskoi minut ulos kahvittelemaan soman poikansa kera. Ja ihme tapahtui; tulin takaisin, ahdistus oli hävinnyt, ja kirjoitin koko illan. Ja seuraavan päivän. Välillä näin tapahtuu.
Tässä, juuri nyt, yritän torjua samaa ahdistusta ja asennoitua kirjoittamiseen. Ja tekemättömiin töihin. Että kyllä tämä tästä. Maalis-huhtikuu on minun ruuhkavuoteni, nyt täytyy painaa. Ja priorisoida. Kirja täytyy kirjoittaa NYT. Olutta ehtii tehdä myöhemminkin, lapset viihtyvät kyllä; he rakastavat isäänsä, nagymamaa ja veljeäni. Töistäkin pitää yrittää tehdä vaan ne kiireisimmät.
Tai sitten paras ratkaisu tässä tilanteessa olisi varmaan multiploutua.
Nyt aion juoda kahvin loppuun. Ja sitten kirjoittaa!
Kivaa viikonloppua!
