Jaettavat annokset - ihastuttaa vai vihastuttaa?

Olen huomannut, että ihmiset jakaantuvat ruuan suhteen kahteen eri leiriin. Niihin, joita ei ruuan jakaminen haittaa ja niihin, joille ruuan jakaminen on jotenkin epämukavaa.

Ruuan jakaminen on ollut ennen se yleisin tapa syödä kaikkialla, Suomessakin, jolloin jokaisella on ollut oma lusikka, jolla sitten on kauhottu yhteisestä astiasta apetta. Meillä tämä tapa on jäänyt pois varallisuustason ja tapojen muuttuessa toisen maailmansodan jälkeen, mutta esimerkiksi Aasian maissa tätä jaettavuutta harrastetaan edelleen ja nyt tapa on rantautunut takaisin meillekin. Monessa ravintolassa tarjoillaan jaettavia annoksia, joko kahdelle tai isommallekin porukalla ja joissain paikoissa se on jo normi. 

Olen viime aikoina pohdiskellut, pidänkö tästä jo kymmenisen vuotta vallalla olleesta tavasta, jonka kai laajemmin Helsingissä aloitti aikoinaan Farang. Sittemmin sitä on jaettu annoksia vaikka missä, joten asiaa tulee ajateltua aika usein. Onhan se aika erilainen tapa syödä, ja Suomessa, jossa on totuttu aika isoon henkilökohtaiseen tilaan, huomaan että se on vähän oudoltakin kuulostava asia, kun jaettaessa annoksia, automaattisesti tulee istuttua vähän lähemmäs toista.

Yleisesti ottaen pidän jaettavuuden ajatuksesta, minusta jaettavissa annoksissa on tiettyä intiimiyttä ja hauskaa yhteisöllisyyttä, sillä saa tuntemattomammatkin ihmiset koottua yhteen. Ruusta tulee puheenaihe ja yhdessä koettu juttu, ja mausta voi puhua yhteisenä kokemuksena. Itse rakastan puhua ruuasta sekä syödessä että muutenkin ja jaettavassa annoksessa on se kiva, että voi puhua miten sama ruoka maistuu aivan erilaiselta eri suussa.

Toisaalta, se mikä vaikuttaa todella paljon annosten jakamiseen, on miten sitä ruokaa sieltä yhteisestä astiasta kauhotaan. Olen visuaalinen syöjä, ruuan ulkonäöllä on minulle todella suuri merkitys, joten jos vieruskaveri sekoittaa koko astian ja tekee ruuasta mössöä, en enää voi nauttia siitä. Olen myös
isoruokainen ja ärsyttää, jos jaettavaa ruokaa on liian vähän, niin että pitää miettiä, miten paljon ruokaa sitä kehtaa lautaselleen ottaa. Ja kyllä sekin ärsyttää, jos jakokumppani ottaa ruokaa liikaa, niin että sitä jää liian vähän.

Ja välillä ravintola ei ajattele sitä, että jos ruoka on jaettavaa, siinä pitää olla komponentteja niin että kaikille riittää, eli jos kyseessä on neljän hengen kampasimpukka-annos, siinä pitää olla neljä kampasimpukkaa.

Olen tullut siihen tulokseen, että itselläni ruuan jako samalta lautaselta riippuu paljon siitä, kenen kanssa ruuan saa jakaa. Eikä sen aina tarvitse olla sydänystävä, vaan joskus täysin vieraastakin ihmisestä säteilee tiettyä samanmielisyyttä, joka vaikuttaa siihen että ruuan jakaminen on mukavaa.

(Ehkä tietty tarkkuuteni tähän ruuan jakamiseen vaikuttaa myös, että olen kolmilapsisesta perheestä, jossa tietysti jaettiin kaikki ruoka, myös herkut tarkasti kolmeen osaan. Toisten lautasilta ei otettu. En vieläkään pidä siitä, että lautaseltani maistetaan ilman lupaa).

Kävin maistamassa lehdistön edustajana uudistetun Hotelli Marski by Scandic -ravintolan jaettavat maistelupalat. Maistelupalojen nimi on Kuusi Palaa, kuin on myös hotellin ravintolan (koska rakastan sanaleikkejä, en pysty ajattelemaan kuin tätä meemiä, kurkkaa).

Kun menee lehdistötilaisuuksiin, niin annosten jakaminen on aina vähän kiusallista aluksi, jos et tunne toista, jonka kanssa se jaetaan. Onneksi minä istuin Valtterin vieressä, jonka kanssa jakamisemme meni oikein oivallisesti :).  Jaoimme sekä ruuat, että Fiskarsin Metsän Henki -nimisen maisteluoluen, joka muuten sopi aivan kaikkiin annoksiin.

(Join kyllä vinkkuakin)

Kuusi Palaa- on konsepti, missä on erilaisia pieniä annoksia, joita voi sitten tilata yksittäin tai setteinä. Ne voi syödä yksin tai jakaa, jota suosittelen, koska niin pystyy maistamaan useampaa. Annosten koko on juuri kaksi suupalaa, joten se on oiva jaettava kahdelle. Meille katettiin erikseen pienet lusikat, joka teki jakamisesta helpompaa, kiitos siitä.

Maut olivat hyviä, eniten pidin kalaisista annoksista, ja tietysti tartarista(syön aina tartarin, jos se on jossain tarjolla).

Pääruoka on yksi parhaista pääruuista mitä olen maistanut. Yleensä ravintolassa on parasta alku- ja jälkiruuat, mutta tämä oli kyllä ahven&korvasieniravioli -annos rieslingillä maustetun beurre blanc -kastikkeen kanssa oli taivaallista. Yleensä annos tulee lautasella, mutta me saimme sen jaettavilla vadeilla. Joten santsasin. Oli pakko kun oli niin hyvää.

Jälkkärin kaikki saivat oman, hyvä niin, koska mokkapalasta inspiraation saanut suklaa-annos olisi ollut aika kauhea, jos kaikki olisivat kuopineet sitä yhteisestä astiasta. Nyt se oli kaunis kuin koru.Ja hyvä myös.

Lähtiessäni kurkkasin tutut baarista ja sain vielä oman raparperilla maustetun juoman.

Tämänkin ravintolakäynnin perusteella jaettavuus toimi. Ruokaa oli tarpeeksi, se oli helppoa ottaa nätisti astioista ja keskustella siitä vieressä istuvien kivojen tyyppien kanssa. Joten kyllä vaakani kallistuu siihen suuntaan tämänkin jälkeen, että jaettavuus ihastuttaa, ainakin minua.

Miten pääni voi olla laihduttamatta?

Olen teinistä asti aina ollut lyhytjäseninen, se kaikista lyhyin. Omasta mielestäni olin myös aina se hieman muita pulleampi (vaikka nyt kun katsoo kuvia, se ei todellakaan ollut totta). Kukaan ei minulle ikinä ole sanonut että olisin lihava, läski tai ylipainoinen. Ikinä. Joten tämä on ollut täysin oman pääni sisällä. Olen vaan itse aina ihannoinut pienirintaisia, pitkiä ja hoikkajäsenisiä ihmisiä. Mutta kun on 160 cm pitkä, lyhytjalkainen, leveälanteinen, niin ei minusta sellaista tulisi, vaikka painaisin nolla kiloa.

Olen lukenut laihdutusartikkeita, kerännyt laihdutusohjeita teinistä asti, osannut ruokien kalorit ja huokaillut painoani koko aikuisuuden ajan(riippumatta siitä minkä painoinen olen ollut). Siksi pystyin samaistumaan voimakkaasti ystäväni Elsan blogikirjoitukseen siitä miten vaikea on olla laihduttamatta ja syyllistymättä ruuasta.

Itse olen ollut ensimmäisen lapsen syntymään asti normaalipainoinen ja sen jälkeen paino on sahanut voimakkaasti 15 kilon väliä. Olen välillä ollut yli sen, mikä luokitellaan minun pituiselleni "normaalipainoksi" (tosin vihaan sanaa ylipaino, koska painon lisäksi ihmisen kehoon liittyy tosi paljon millainen keho on), välillä jopa alipainon rajoissa ja välillä se "normaalipainoinen".

Minulla syömiseen liittyy paljon mielihyvää mutta myös paljon syyllistymistä. Ja jälleen, kukaan ei ole ikinä kommentoinut painoani negatiivisesti, ei parisuhteessa, ei perheessä, ei missään, silloinkin kun olen ollut isoimmillani toisen lapsen syntymän jälkeen. Joten oman painon kommentointi on ollut myös aikuisikäni oman pääni sisällä ja osaksi johtunut siitä, että oma kehoihanteeni on ollut valitettavasti sellainen, mitä en pysty saavuttamaan, koska en ole pitkä ja pienirintainen.

Syön paljon ystäväni Nellan kanssa. Tämä on yksi viimeisimmistä resepteistä, mitä testasimme yhdessä, kesäsalaatti siiderivinegretellä.  Kurkkaa se täältä!

Olen juuri se tyyppi, joka aloittaa uuden elämän (aina välillä) joka maanantai, ja se kestää noin tiistaihin. Olen edelleen se tyyppi, joka päättää samoina maanantaina urheilla joka päivä(hah). Ja olen juuri se tyyppi, joka Burger Kingissä vetää ison aterian mutta pyytää light-cokista, ettei tule liikaa kaloreita. Olen myös se tyyppi, joka jaksaa syödä kilon irtokarkkeja putkeen.

Tätäkin tomaattimakkarapastaa voisin syödä koko vuuallisen. Älä sinä syö sitä kokonaan, mutta testaa resepti, se on kiva, kurkkaa vaikka!

Olen monissa asioissa "kaikki tai ei mitään" -tyylinen ihminen, ja se korostuu tässä. Minulle on paljon helpompaa olla kokonaan syömättä jotain raaka-aineita, olla mehukuurilla, pitää hyvin tiukkaa ruokavaliota kuin syödä kohtuullisesti. Olen ollut erilaisilla dieteeilla ja ne ovat aina onnistuneet. Elämä sen jälkeen on ollut se vaikea asia. Olen onneksi näistä dieettikokeiluista päässyt irti, poikkeuksena alkuvuoden mehukuuri, joka minulla toimii edelleen kivasti joulun herkuttelun(lue ahmimisen) pysäyttämiseksi.

Meillä on joka perjantain pizzaperjantai lasten kanssa, joka on aivan paras perinne. Tässä oma lempipizza juuri nyt.

Rakastan syömistä, ja kaikkea siihen liittyvää niin paljon, että olen tehnyt siitä osaksi itselleni ammatinkin. Rakastan ruuanlaittoa sekä leipomista, mutta myös irtokarkkeja ja sipsejä. Minulla syömisessä on myös voimakas tunne-efekti, syön onnellisena, en niinkään onnettomana. Rakastan maistella toisten tekemään hyvää ruokaa. Rakastan syödä yhdessä, on se sitten perheen, parin tai kavereiden kanssa. Saatan viikon suunnitella mökkijuhannuksen ruokia tai miettiä onnessani koko työmatkan, mitä syödään illalla. Tämä on kaikki minulle silkkaa iloa.

Tämä ilta oli ihana. Juotiin Elsan kanssa kaljaa ja tehtiin italialaista ruokaa. Kurkkaa mansikkabruchetan resepti täältä!

Ruokaan liittyy minulla kuitenkin paljon myös negatiivisia tunteita. Yksi on kaloreiden lasku ja siitä syyllistyminen. Oma, varmaan monelle muulle tyypillinen syömishetkeni, jolloin menetän kontrollin, on iltamyöhä, kun on lopulta saanut lapset nukkumaan, on yksin ja katsoo jotain yhdentekevää telkkarista. Silloin sitä tulee huomaamattaan syötyä sen verran, että syyllisyys iskee. Kovaa. Yöllä sitä sitten vanhasta tottumuksesta laskee kaikki kalorit ja päättää, jälleen kerran, miten nyt ottaa itseään niskasta kiinni. Huoh. Välillä myös huomaan, että säästän illallisen syömiseltä, että saan syödä yöllä. Joka on täysin typerää.

Olen myös tunnesyöjä ja syön stressiin. Joka syksy paino nousee, koska syksy on minulle kaikkein vaikein vuodenaika: kesän lapsena en kestä lisääntyvää pimeyttä, syksyllä ei ole hengähdystaukoja kevään lomien tapaan ja tuntuu että ihmiset ovat kireämpiä. Pimeinä iltoina tulee syötyä liikaa, samalla kun pakertaa paniikissa kaikkia hommia.

Tiedän paljon ruuasta, hyvinvoinnista, terveellisyydestä ja ruuan vaikutuksista, ihan ammattinikin takia, ja tässä tieto kyllä lisää tuskaa. Välillä syön 6 kertaa päivässä, että söisin tarpeeksi, välillä skippaan kaikki ruokailut ja syön sen sijaan sipsejä, välillä vertailen kaupassa jugurttien kaloreita, enkä makua ja välillä syön pahaa ruokaa, koska se on terveellistä. Vaikka tiedän, että kaikki nuo tavat ovat typeriä.

Tässä kaikin puolin terveellinen ruoka, joka on hyvääkin ;). Vegekebabtortilla avokadojugurtilla, kurkkaa resepti!

Olen pitkälti nykyään sinut oman kehoni kanssa, vaikka suhteeni ruokaan ei ole täysin ongelmaton. Edelleen välillä pääni syyllistää kehoani syömisestä, ja vaikka nykyään jo osaan vaientaa sen, välillä käymme kovaa taistelua.  Ja vaikka en halua ajatella laihtumista, haluan syödä paremmin. Se sitä, että ajattelee ruokaa eri kantilta. Ei kaloreina, vaan valintoina. Tähän pyrin.

Tässä yksi suosikeistani juuri nyt, pinaattipasta pähkinöillä. Kurkkaa resepti!

Ps. Olen todella kiitollinen, että julkisuudessa on nykyään kauniita naisia, jotka eivät edusta pelkästään sitä naisvartalomallia, joka näkyi julkisuudessa minun nuoruudessani. Näin ehkä seuraavat sukupolvet eivät muodosta yhtä epärealistisia tavoitteita omalle ruumiinkuvalleen kuin minä tein teininä.

Rakas, rakas Flow

Mikään musiikkitapahtuma ei ole minulle niin rakas kuin Suvilahdessa järjestettävä Flow Festival. 

Olen käynyt Flowssa niin kauan kun se on järjestetty Suvilahdessa, eli ainakin vuodesta 2007. Hui, yli kymmenen vuotta. Kertaakaan en ole tapahtumaa missannut, vaikka olen melkein synnyttänyt viimeisimmilläni raskaana, kun vielä mahassa ollut poikani hermostui M.I.A. jytkeestä.  Tyttäreni on ollut 8-viikkoinen ensimmäisellä Flow-visiitillään ja lapset ovat olleet osana Flow-sunnuntaita useimpana vuotena.

Iso osa Flowta on musiikki, joka on laajalla kattauksella suunniteltu. Joka vuosi löydän sieltä omat suosikkini, muutaman uuden ja kiinnostavan artistin ja pari yllättäjää. Olen tyypillinen kaupunkifestarikävijä, yksittäisiä keikkoja enemmän pidän siitä, että saman päivän/illan aikana saan nautittua monesta erilaisesta musiikkielämyksestä. Rakastan myös Flown voimakasta visuaalisuutta ja festarialueen urbaania kauneutta.

Oma viehätyksensä on tietysti laajalla ruokatarjonnalla, jota odottaa kovasti etukäteen sekä drinkkibaareilla. Skumppaakin tulee juoduksi.... Parasta Flowssa on kuitenkin kaikki kaverit, joiden kanssa hengaa kolme päivää ja ne kaikki tutut, jotka siellä yllättäen tapaa.

Tänä vuonna Flow meni hieman eri lailla kuin yleensä, sillä vakiokumppanini Nella ja Katri olivat poissa joukosta(tulette sitten ensi vuonna).

Hyviä keikkoja oli monta. Olin niin onnellinen perjantaina, että sain nähdä Maustetytöt ja Tame Impala oli kova, mutta koko perjantai meni jotenkin niin kaikkien tuttujen näkemiseen, etten muista keikoista nähnyt kuin puolet. Neneh Cherryä ehdin kyllä vähän katsella, ihan hyvä se oli. Ja tanssahdellakin ehdin.

Lämmin oli koko ajan. Ihanaa. Ja mulla on nämä glitteriset Flow-Vansit, jota käytän siellä joka vuosi. (Muuten kaikilla oli Dr. Martinsit, ne on niin in.)

Viime vuonna koin hyväksi Munchies by Matti Jämsen -kanavohvelit ja pinkit ranut. Siispä toistin itseäni tänä vuonna. Muutenkin, tänä vuonna söin varmaan vähemmän kuin ikinä Flow:ssa. Luultavasti sen takia, että hukkasin pankkikorttini heti perjantaina ja elin lainarahalla koko viikonlopun. Joten tuhlasin juomiseen. Hm.

Iittalan Vintage Baarissa tarjoiltiin ysärihenkistä juomaa. Kelkka, Ampiainen ja Ville Vallaton Iittalan vanhoissa laseissa maistuivat. Minullekin.

Aperol Spritziäkin meni.

Duunikseni tutustuin festivaalin juomavalikoimaan, katso vaikka!

Kamut oli kyllä paras anti festareilta. Aina.Tänä vunna seurue muuttui siinä välissä parikin kertaa, mutta oli toisaalta ihanaa kuunnella osan kamuista kanssa tiettyjä artisteja, ja toisten kanssa toisia. Ja jutella keikkojen välillä.

Maannoksen moderni mustikkamaito oli vallan mainio. Kerroin mielipiteitäni ruuasta kansainväliselle mediallekin, kurkkaa täältä.

Yksi koko festivaalin huippuhetkiä oli Jesse Markinin keikka, jonka nautimme istuen yhdessä Annukan kanssa parhaimmassa keikkapaikassa, eli maagisen kauniissa Balloon Stagella punaviinipullon kanssa.

Erykah Badu oli plaah, siihen petyin. Mutta sillä oli kiva pullonkorkkiperuukki.

Flow on siitä ihana festivaali, että suurin osa panostaa erittäin paljon pukeutumiseen. Yksi lempihuveistani on istuskella juoman kanssa ja katsella mitä kaikilla on päällä.Oli siellä kyllä "ihan normaalistikin" pukeutuneita, ja Facebookista huomasi, miten paikalla oli ollut myös kahden sukupolven jengiä.

Olen aina rakastanut Curea. Aina. Ja (platonisesti) rakastanut myös Robert Smithiä, sekä kaikkien biisien että ihanan käheän ohuen, voimakkaasti UK-englantia korostavan laulutyylin ja oman lookin takia. Samaistuin teininä ja edelleen voimakkaasti Curen biiseihin ja bändin soundiin. Flown sunnuntain keikka oli aivan ihan, yli kaksi tuntia pelkkään tykitystä. Olin niin onnellinen.

Sunnuntaista jäi mieleen myös Tove Lo.

Yksi parhaista hetkistä oli Robynin keikka, jossa hytkyin hurmoksessa olutjäbien kanssa. Olin taas niin onnellinen.

Kiitos, kiitos oi Flow 2019! 
 
Ps. Jos Flow-historia kiinnostaa, kurkkaa viime vuoden raportti ja sen lopusta vuoden 2011, 2012, 2013, 2014 ja 2017.

Kippis, mitäs kuuluu?

Blogi on ollut VÄHÄN tauolla. Huomasin juuri, että monta kuukautta, vaikka tuntui että olenhan minä tänne kirjoitellut. Oikeasti olen laitellut reseptejä blogin Facebook-sivulle ja Instaan (aika kivoja, katso vaikka).

Huomasin kirjoittamattomuuden oikeasti vasta kesällä ja olen nyt miettinyt, mistä se johtuu. Onko blogi jo hieman kulunut ja vaikea tapa ilmaista asioita? Paljon sisältöä, jota olen ennen kirjoittanut tänne, laitan nykyään Instagramiin ja Facebookiin. Ruokareseptit, ravintola-arvostelut, matkustaminen ja jopa jotkut syvemmät ajatukset  - kaikki ovat Instassa ja Facessa. Blogiin minulla on ollut tyhjän paperin -kammo, mitä pidemmälle tauko on mennyt, sen enemmän mietin mitä kirjoitan ja mikä on ensimmäinen postaus tauon jälkeen. 

Toinen syy kirjoittamattomuuteen on ollut elämä. Viime syksy ja varsinkin kevät ovat olleet ihania mutta vähän raskaita. Kaikkea on ollut:

Töitä ja projekteja on ollut paljon ja vaikka ne ovat kaikki olleet toivottuja ja hauskoja, olen ollut hieman väsynyt niiden määrästä. Pidän siitä, että pääsen tekemään hyvinkin erilaisia asioita sekä työn että järjestötyön puolella, mutta tietysti se tuo mukanaan aina välillä ajankäytön haasteen. Olen nopea tekemään töitä, aikaoptimisti ja rakastan oppia uusia asioita tekemällä. Joten vaikka välillä sitä on väsynyt, edelleen haluan vaikuttaa monipuolisesti työkentällä ja tehdä uusia asioita. Tänä vuonna olen ollut mukana täysin uusissakin asioissa, kuten Olutnäyttelyn tekemisessä ja villiyrttejä käsittelevässä projektissa. Molemmat ihania. Joten työkiireet varmaan jatkuu.....

Lisäksi perheen pyörittäminen yksin on raskaampaa kuin kaksin, sekä taloudellisista, ajankäytöllisistä että vastuusyistä. Raha on tiukemmassa yhden aikuisen taloudessa, ja vaikka minulla on onneksi äitini, joka hoitaa lapsia todella paljon sekä lasten isä, jonka luokse lapset menevät joka toinen viikonloppu, huomaan että arki väsyttää enemmän. Ihan pieneltä tuntuvat asiat ovat raskaampia, kuten esimerkiksi se, että ennen nukutin lapsia joka toinen ilta, jotka toinen ilta tein töitä/blogia/muuta kun lapset menivät nukkumaan(siinä sai paljon aikaan), nyt taas nukutan joka ilta ja sen jälkeen olen liian väsynyt tekemään mitään. Lisäksi vastuu perheestä tuntuu välillä raskaalta. Jos minulle tapahtuisi jotain vakavaa, lasten koko elämä muuttuisi täysin, ja se pelottaa välillä(yleensä se tulee mieleen tietysti yöllä kolmelta, niin kuin kaikki muutkin sellaiset ajatukset, joista panikoituu). 

En ollut eron jälkeen pitkään yksin, minulla on joku. Tosin tässäkin on ollut totuttautumista; koko suhde on täysin uudenlainen, etäsuhde, mitä rakennetaan kuudensadan kilometrin ja kahden eroperheen kautta. Joten omat haasteensa tässäkin on, niin ajankäytöllisesti kuin välillä tarvepuolella.  Elämme välillä kahden, välillä neljän lapsen ja kahden aikuisen perheessä. Välillä Helsingissä, välillä muualla. En kiellä, etteikö välillä olisi vaikeaa, varsinkin kun teemme molemmat tosi paljon töitä ja molempien lapset sekä työt sitovat meidät kotikaupunkeihimme. Tämä vaikuttaa tietysti välillä yleiseen jaksamiseen, aika usein matkustetaan joka väsyttää, ja aina toinen ei pysty olemaan tukena, silloin kun toinen eniten tarvitsisi. Toisaalta, arki on arkea näinkin, vaikka sitä viettää kahdessa eri kaupungissa. Samanlailla sitä katsotaan telkkaria, kokataan, pussataan, puhutaan ja riidelläänkin kun ollaan. En ole ikinä uskonut etäsuhteisiin, mutta kai nämäkin toimivat, jos haluaa sen toimivan.

Näitä asioita tässä on mietitty kesällä ja samalla sitä, jatkanko blogia vai en. Vaikka blogi ei enää ole se ruokablogi, jona tämän aloitin vuonna 2011, ja vaikka osa sisällöstä on selkeästi siirtynyt muualle someen, tarvitsen sittenkin, kaiken tauon jälkeen väylän, johon voi jakaa kokemuksia, ajatuksia ja niitä reseptejäkin. Joten olen päättänyt aktivoitua blogin suhteen ja lupaan kirjoittaa kerran viikossa. Olen myös ajatellut välillä tehdä tänne blogi-podcasteja, puhuttuja blogeja, niitä nimittäin jaksaa tehdä lasten nukutuksen jälkeenkin. Kokeilen, miltä se tuntuu. Aiheita saa myös pyytää, vaikka Instassa @anikomaria tai Facessa blogin sivulla.

Lopuksi vinkkaan olutkamuille kesän podcast-projektistani Oispaolutmestari, jossa kertoilen (toivottavasti) kansantajuisesti oluen perusasioita. Kuten tässä alla selitän Elsallekin. Hih.

Kuullaan pian!