tiistai 30. toukokuuta 2017

Kymmenen vuoden Facebook-profiilikuvien tarina


Rakastan näitä erilaisia haasteita. Ehkä siksi, että samalla tulee vähän muisteltua ja mietittyä, yleensä kun ne koskevat omaa elämää tai unelmia (niin kuin vaikka tässä). 

Siksi innostuin myös bloggareiden parissa kiertävästä kymmenen vuoden profiilikuvat-haasteesta ja poimin mukaan ne, jotka ovat jotenkin merkityksellisiä(ja joissa riittää edes jotenkin resoluutio :) ). 



Tässä alla siis omat profiilikuvat alusta asti. Liityin Facebookiin 2007, joten tässä sai tarkastella koko facehistoriaansa.


Ensimmäinen profiilikuva on vielä digikameralla otettu, varmaan 2004 surffimatkalta Costa Ricasta Mikan kanssa. Yksi lempikuvistani, tässä kuvaajana silloin nuori rakkaus Mika, paikkana auringonlaskun värjäämä hiekkaranta ja toisessa kädessä oli post-surffausolut.  Oikea happy place. 

Costa Rica oli yksi parhaista paikoista, missä olen ollut. Olimme siellä kahdesti surffaamassa, molemmilla kerroilla ekorannalla, joka tunnettu myös kilpikonnien munimisrantana. Rannalla ei ollut valoja, myyntikojuja, ei mitään. Ympärillä viidakko, missä asuimme ympäristöystävällisessä hotellissa. Ihana.



Tämä kuva on lempipuistostani Helsingissä, eli Koffin puistosta, missä hengasimme kesäpäivänä joskus 2005 Mikan ja Skipen kanssa. Muistan päivän vieläkin hyvin, joimme vähän lämmintä olutta laiskana lauantaina joka sitten johtikin pitkään lauantai-iltaan. Asuimme silloin Mikan kanssa pienessä ullakkoyksiössä Laivurinrinteellä, jossa oli lautalattiat, pieni kylpyamme ja ensin vain 90 cm levyinen sänky meille kahdelle.  Muutimme käytännössä heti yhteen kun aloimme olla yhdessä. Samana päivänä.


Costa Rican jälkeen suuntasimme monta kertaa surffaamaan Balille, jossa Pekka ja Nora silloin asuivat. Tässä kuvassa olemme aamunkoitossa Lombokilla, pienellä saarella Balin vieressä. 

Balin reissuja kertyikin monta, ja yksi on onnellisessa vastuussa myös ensimmäisen lapsen syntymästä. Balilla tapasimme myös paljon muita suomalaisia ja elimme vapaata elämää, josta on vain hyviä muistoja. (Paitsi yksi ruokamyrkytys, joka kyllä oli juuri tällä Lombokin saarella ja tällä samalla reissulla).  Minulla on edelleen kaikki surffikamat, ja yksi haaveistani on lähteä taas pidemmäksi aikaa surffaamaan.


Ensimmäinen skidi tekee tuloaan tässä kuvassa, joka on Vappupäivänä 2008 Koffin puistosta otettu. Kokoonnuimme pitkään kavereiden kanssa kyseiseen puistoon, kaikilla oli vauvoja tai taaperoita, joten hengasimme aina siellä lastenpuiston puolella eväinemme ja juominemme. Grillikin oli usein mukana.  Nykyään hengailu on jo parin vuoden ajan siirtynyt Pakilaan Tytin ja Jyrin luo (siellä pääsee valmiiseen pöytään, hih). 

Raskaus oli ihanaa aikaa, minua ei haitannut kasvava maha, vaan olin täynnä energiaa koko raskauden ajan.


Tulin äidiksi 24.6. 2008 ja pitihän sen takia vaihtaa Facebook-kuvakin. Tässä vähän väsynyt mutta onnellinen kuva, kun ensimmäinen lapsi on viikon ikäinen. Keisarinleikkaus-haava oli niin kipeä, etten pystynyt kantamaan lasta aluksi, ja muistan miten Mika sai paljon ihailevia katseita, kun hän kantoi esikoista liinassa kadulla, minun kulkiessa vieressäni. Asuimme Pursimiehenkadulla kaksiossa ja oli mahtavaa, kun kaikki oli niin lähellä. Käytin kantoliinaa melkein koko ajan, koska lapsi ei viihtynyt vaunuissa, kävin kahvilla (join paljon kahvia) ja hengasin. Lapsi nukkui lyhyitä pätkiä, joten päivällä otin päikkäreitä ja yöllä nukuimme perhepedissä.

Äitiys oli ja on juuri niin ihanaa, väsyttävää, raivostuttavaa, palkitsevaa ja elämänmuuttavaa kuin kaikki kertoivat.





Äitiyttä on tässä kuvassa jo kahdeksan kuukautta takana ja paluu töihin oli lähellä. Mika jäi vuorostaan kotiin ja minä menin mielelläni töihin, missä sai käydä pissalla koska halusi ja juoda kahvin niin kuumana kuin halusi.

Olemme äitini luona, niin kuin todella usein olimme äitiyslomallani. Kukaan ei ole vaikuttanut omaan äitiyteeni kuin oma äitini, ja lapseni ovat todella paljon myös äitini kasvattamia. Koska olen sitä mieltä että sekä minä että molemmat veljeni ovat aika hyvin onnistuneet ihmisiksi kasvamisessa, ei minulla oikeastaan ole mitään muuttamista äitini kasvatusmenetelmissä, joista yksi osoitus on että niin me veljieni kanssa kuin omat lapseni ovat omaksuneet täydellisesti unkarin kielen.


Tässä kuvassa Mika yllätti minut Kööpenhaminan matkalla, joka paljastui minulle vasta lentokentällä, siihen asti Mika sanoi ,että olemme menossa Rovaniemelle. Olin kinunnut joskus jotain yllätystä ja sen sainkin. Ihana matka, ja tässä istumme ensimmäistä kertaa sittemmin edelleen lempiravintolassani PatePatessa syömässä aamiaista.

Tämä oli ensimmäinen lukuisista yhteisistä matkoistamme Kööpenhaminaan, tosin sittemmin mukaan astuivat niin Copenhagen Beer Celebration-pienpanimofestari että matkaseuramme Nella, Juha ja Joonas.


2010 olin kahden lapsen äiti. Tämä kuva on 2011 vuoden alussa, jolloin toinen oli alle kolmivuotias, pikku-uhmassa oleva vilkas tyttönen ja toinen juuri konttaamaan opetteleva, liikkumishaluinen puolivuotias poika. Minulla oli toinen kyynerpää murtunut, joten olin yksikätinen, olimme muuttaneet juuri Munkkisaareen, joten järjestelemistä oli. Mika, äitini ja veljeni ravasivat meillä vaihtamassa nuoremman vaippaa, kun sitä en yhdellä kädellä voinut. Vähän väsytti.

Mutta lapset olivat pääosin kilttejä ja aurinkoisia, vatsavaivoja tai muuta ei kummallakaan ollut, joten pääsääntöisesti äitiyslomat menivät hyvin. Niitä on välillä ikäväkin. Tein äitiyslomilla myös aika paljon töitä, aloitin tämän blogin, kirjoitin juttuja muihin lehtiin ja opettelin tekemään ruokaa. Leivoin paljon. Ja kun toinen skidi nukkui(toinen oli tarhassa, paras päätös ever), söin pullaa ja katsoin CSItä. Se oli kyllä kivaa aikaa. Nyt kun toinenkin lapsi aloittaa koulun, tuntuu vähän haikealta. Pikkulapsi-aika on lopullisesti ohi.


Yksi parhaista työ&festarimatkoista on ikuistettu tässä kuvassa. Olin kaksi kertaa Roskilde-festareilla Kööpenhaminassa.  Meillä oli työkavereiden ja muun jengin kanssa niin kivaa molemmilla kerroilla, etten edes muista kummalta kerralta tämä on, joko 2012 tai 2013. Roskilde oli ihana kokemus ja ilo nähdä, että ilman anniskelukarsinoita festarit ovat jotenkin vapaammat, jengi istuskelee juomien kera ja fiilistelee musiikkia. Niin Suomessakin pitäisi olla.  Minulla oli Koffilla ihan parhaat lähimmät työkaverit ja käytännössä ainoa mitä sieltä kaipaan on nimenomaan hyvä lähin työyhteisö. Tosin se työyhteistö josta lähdin, ei ole enää olemassa.


Vuonna 2013 minä, kuten usea kaverini täytti pyöreitä vuosia. Tässä Misun 1920-luvun hengeen toteutetut synttärit, jossa minun piti olla tanssityttö ja veljeni herrasmies, mutta näytimme romanikuningattarelta ja hevosmieheltä. Silti hyvä juhlat ja aika mielenkiintoinen kuva.

Seuraavalle vuosikymmenelle siirtyminen on hämmentävää, kun tuntee edelleen olevansa alle kolmikymppinen. En myöskään tunnista peilistä olevani yli neljäkymmentä, kun näytän omasta mielestäni ihan samalta kuin kolmekymppisenä. Olin pitkään ajatellut monia asioita niin, että teen ne kun olen aikuinen, mutta ei minusta ehkä tämän aikuisempaa tule. Enkä kyllä haluakaan. Tietysti olisi kiva, jos nyt saisi sen kaksikymppisen itsensä kropan, jota silloin arvosteli niin paljon. Nykyään en kauheasti välitä mitä muut sanovat ulkonäöstäni tai ruumiini muodosta. En ole ikinä ollut traditionaaliseen tapaan kaunis, joten ikääntyminen ei sillä lailla pilaa mitään. Ulkonäön päälle oman itsensä rakentaminen tuntuu pelottavalta ja varsinkin tyttölapsen äitinä sitä toivoo, että antaisi omalla esimerkillään muitakin eväitä elämään.


Ensimmäinen kirjani, Yks Olut ilmestyi 2014 syksyllä. Tämä kuva on kirjasta, luottovalokuvaajani Sami Repon kuva. Olutkirja oli unelmieni täyttymys, josta olin haaveillut jo kauan. Edelleen ensimmäinen kirja on todella rakas.  Kuvassa näkyy omasta mielesäni myös oma itseni, niin kuin sen peilisät näen. Vähän hapsottava tukka, tummat kulmat ja perusilme, joka minulla on yleensä iloinen.

En hirveästi stressaa mistään, joskus ehkä pitäisikin.


Tämä on Halloween-kuva vuodelta 2014, jonka laitan joka vuosi profiiliini Halloween-aikaan. Kuva on äidiltäni, jolla olemme melkein joka vuosi järjestäneet perheen kanssa juhlat pukeutumisineen. Perhe on meille tärkeä, me unkarilaissuomalset Lehtiset olemme läheisiä.

Rakastan juhlia ja varsinkin niitä, joissa on joku teema tai muu erikoisuus. Meillä on lukuisia naamiaispukuja, ja olen aika hyvä myös keksimään niitä peruskamasta,niin usein tämä onkin pelastanut, kun muistetaan tarhan naamiaiset samana aamuna. Minut saa kutsua aina ysäribileisiin, teemajuhliin tai naamiaisiin. Olen valmis.


Toinen kirjani ilmestyi 2016 keväällä. Niin Monta Olutta. Tämä kuva on taas sieltä. Toinen luottokuvaajani Liisa Valonen, joka kuvasi myös häämme, kuvasi minut. Tämä on omasta mielestäni ehkä yksi parhaista kuvistani. Päällä lempimerkkini Ivana Helsingin mekko, olutta lasissa. Tämä oli viimeisiä kuvia, mitä kirjaan kuvasimme.

Kun ensimmäinen kirja oli iso haave, niin tämä toinen oli taas iloinen yllätys. Olen hyvin ylpeä kirjasta, sen tekeminen oli erilailla vaikeaa, maistoimme Mikan kanssa 240 olutta yhdessä ja etsin paljon erilaista faktatietoa, koska halusin, että kirja ei olisi tylsä, vaan siitä saisi irti muutakin kuin ne oluet.  Kirja on myös hyvin kaunis, taittajani Oskari on ihan paras. Tätä kirjaa on vielä myynnissä täällä (vinkvink).


Olen aina ollut heppatyttö ja ratsastanut suuren osan elämästäni. Aina vaan aika ja elämä ei anna mahdollisuutta ratsastaa. Siksi olen onnellisesti hoitanut Koffin heppoja vuodesta 2004. Niitä on sinä aikana ollut useita, nyt tallissa hengaavat Ludvid, Frederik ja Gunnar.  Tämä kuva on vuodelta 2015(kai) ja Aki Raskin kuvaama, jonka kanssa olemme käyneet monet kuvausreissut.

Hevosten hoitaminen on minulle tärkeää. Kun olen tallilla, muu hetkeksi unohtuu. Omat kaupunkilaislapsenikin tulevat usein mukaan, meillä kun ei ole mahdollisuutta pitää lemmikkiä asunnossa allergian ja pienten nelijöiden takia, hepat toimivat lapsille eräänlaisina lemmikkeinä ja siteenä luontoon.  Hevosten kanssa toimiminen on minulle luontaisempaa kuin muiden elainten kanssa. Koirista pidän, mutta en halua omaa koriaa. Kissoista en edes kauheasti pidä.


Yksi haaveistani toteutui, kun Radio Helsingin Kippis-olutohjelma alkoi. Jännitti niin pirusti ennen ensimmäistä lähetystä, mutta ihan hyvin se meni. Koen radion minulle luontaisseksi mediaksi ja tykkään siitä pirusti. Se varmaan näkyy tästä Radio Helsingin promokuvasta, joka otettiin 2016 vuoden alussa, kun ohjelma alkoi. Pari kuukautta myöhemmin sain vajaa vuoden tehdä myös lauantai-aamun ohjelmaa Santsikuppi, joka oli musa- ja ajankohtaisohjelma. Sellaista haluaisin tehdä lisää.

Radion ansiosta olen myös saanut hurjasti lisää kivoja tuttavia ja luonut verkostoja sekä löytänyt pari kaveriakin. Kuvasta näkyy kyllä, miten paljon tykkään radiosta.

Ja hei, Kippis jatkuu nyt torstaina! Katso vaikka tästä.



Tässä toiseksi viimeisin profiilikuvani jossa poseeraan kolmannen kirjani kannessa. Kyseessä on ensimmäinen ruokakirjani Ihan Ulkona, jossa on ulkona syötäviä ruokia, paljon tuttuja ihmisiä malleina ja lempi-Helsinkipaikkani. Kuva otettiin viime syksynä, lämpimän aurinkoisena päivänä Kalasataman rannassa, Ihana-kahvilan vieressä. Päivän aikana kuvasimme kymmeniä kuvia, mutta tästä kuvasta näkyy jotenkin se fiilis, jonka haluan kirjalla tarjota.

Kun nyt kokonaisuutena katson taaksepäin tätä kymmentä vuotta, totean että aika hyviä vuosia ovat olleet. 2007 asuin Mikan kanssa kaksistaan Pursimiehenkadulla, nyt nelistään Munkkisaaressa. Duunit on meillä molemmilla vaihtuneet ja hyvä niin. Kaikkea kivaa ja einiinkivaa on tapahtunut, mutta pääsääntöisesti olen onnellinen.

(Tulipa tästä nyt henkilökohtainen, hetken mietin ennen kuin julkaisin).

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Suurenmoinen illallinen Seitsemän Veljeksen hengessä

Ravintola-ala on oma alani. Edelleen, vaikka en siellä enää päivittäin töissä olekaan, pidän alan ihmisiä "ominani" ja haluan tehdä kaikkeni, että ravintola-ala kukoistaisi Suomessa.

Siksi on ihanaa nähdä, että alan opiskelijat ovat lahjakkaita ja fiksuja. Opetan erilaisissa ravintola-alan kouluissa ja näen paljon nuoria, joilla on halu ja taito kehittää ravintola-alaa eteenpäin. Eräs lempikursseistani on Haaga-Helian Viinin ja Ruuan yhdistäminen, jossa itse opetan olut-osuuden. Ja siksi pääsen osallistumaan kurssin lopputehtävään, eli opiskelijavoimin toteutettavalle teemotetulle grand dinnerille, jossa opiskelijat hoitavat niin ruokien kokkauksen kuin juomavalinnatkin. Aivan paras kurssi, tiedän sen, koska olen ollut siellä myös opiskelijana.

Tämän vuoden illallisteema oli Suomi100-henkeen Seitsemän Veljestä. Nappiin meni.



Alkuun shampanjaa ja Juhanin mukaan nimettyjä frittirapuja. 
 



Eero oli perunariskaa ja kingiä sienisalaattia, joka oli käytetty tehosekoittimen kautta. Täydellinen dippi, syksyllä tätä tehdään meillä kotona.


Simeoni tarjoili muikkuja. Nam. 


Välillä saimme nauttia myös kanteleensoitosta.


Lukkari oli worschmackia. Ja Malmgärdin Dinkel. Sopi hyvin yhteen. 


Tuomas-annos oli sorsaa. Kaunis kuin mikä.


Timo tarjoiltiin väliruokana. Sima-Jallugranita. Suosittelen.


Sonni-niminen annos oli naudankuvetta ja aivan ihanaa kastiketta, jonka takia olisin voinut nuolla lautasen, jos olisin kehdannut. 


Aapo sai olla juustoina. Parasta punajuurihilloke, jossa kivasti myös herukkaa. Söin pari kipollista. 


Venla oli tietysti jälkiruoka. Kaunis kuin kukka. Ja hyvä.

Kokonaisuudesta voi sanoa, että menu oli hienosti teemoitettu ja toteutettu. Annokset tulivat hyvässä rytmissä, vaikka se on vaikeaa, kun jokaisen annoksen toteuttaa eri ryhmä. Juomasuositukset olivat viinipainotteisia, yksi olut oli päässyt mukaan, mutta kun kyselin jokaisen annoksen kohdalla olutsuosituksen, opiskelijat vastasivat taidokkaasti ja saimme päätettyä oluen jokaiselle ruualle.

Hyvää oli myös illallisen seura ja keskustelu. Kiitos kaikille, erityisesti Jyrkille. 

Olen niin ylpeä, että edelleen löytyy luovia ja taitavia nuoria, jotka suuntaavat ravintola-alalle. Se merkitsee, että ala edelleen kehittyy ja monipuolistuu. Illallisesta kiitos kurssista vastaaville Heikille ja Jarille, tämä kurssi on juuri sitä käytännönläheistä opetusta, josta on oikeasti hyötyä alalla.

Ps. On näitä syöty ennenkin, kurkkaa vaikka 2014, 

tiistai 23. toukokuuta 2017

Viiniä ja rullia kesään kameran edestä ja takaa

Yhteistyössä Pernod Ricard.


Kun on vuosia puuheillut oluiden kanssa, on niin virkistävää välillä juoda viiniä ja tehdä reseptiikkaa.
Niimpä hurrasin, kun sain tehtävän yhdistää kesäistä aasialaista safkaa portugalialaiseen, kevyeen valkoviiniin. Reseptin lisäksi mietin esillelaiton ja muut sellaiset, joka onkin lempihommaani ruoka- ja juomakuvauksissa.

Vietnamilaiset rullat kolmen kastikkeen ja pirskahtelevan Gazela-viinin kera löytyvät tässä lähiaikoina sekä Ellestä, Seiskasta tai Oma-aika-lehdestä. Siksi en jaa tässä reseptejä, vaan saatte ne joko lehdistä tai osoitteesta Idealista.fi. Sen verran voin paljastaa, että kastikkeissa on sekä makeansuolaista soijakastiketta, tuhtia aasialaista majoneesia että tulisenmakeaa maapähkinädippiä. Kaikki on testattu viinin kanssa sekä keskenään ja voin kertoa, että oli yksi paras lounaistani ikinä.

Usein aasialaisen ruuan kanssa yhdistetään luontaisesti vaaleaa lager-olutta, mutta Gazelan tyyppinen puolikuiva, hieman omenaisen hedelmäinen viini sopii kyllä samanlailla tulisten ja suolaisenmakeiden makujen kanssa, mitä aasialaisessa ruuassa usein on.



Kauniita kuvia eikö? Niistä on vastuussa Fabian Björk.Todellisuus kameran takana on aina hieman eri.

Osa ruokakuvausta on suuren kamavaraston roudaaminen paikan päälle ja oikean fiiliksen sovittaminen kuviin. Tässä kuvauksessa haluttiin värikästä ja raikasta, samantyyppistä kuin viinin etiketti ja ruokien värit. Mustalla pohjalla luotiin kontrastia ja huolettomalla asettettelulla taas rentoutta. Kuva näyttää aina erilaiselta ruudulla kuin livenä, joten huoleton asettelu vaatii usein monia eri kokeilukertoja.

Astioiden väri on tärkeää, ja oma vinkkini on käyttää sinisiä tai sinertävän vaaleita astioita, koska sininen heijastaa kaikki muut värit kauniisti takaisin, eikä kuvasta tule kellertävää. Musta tausta imee valoa, joten vaaleilla tai sinisillä liinoilla saadaan myös lisää valoa. Runsautta moneen kuvaan saadaan viskomalla lopuksi ruuan raaka-aineita sinne mukaan. Tässä mustalla taustalla, ne myös raikastavat kokonaisuutta.


Ihan lopuksi tärkeä on myös ruokatoimittajan paras kaveri, semikylmä kahvi. Ja vähän viiniä ja ruokaa välimaisteluna.

Mutta tulos on hyvä. Maista vaikka!

Yhteistyössä Pernod Ricard.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Puurohistoriani ja puuroa monella tavalla


En ole ikinä ollut puuron ystävä. En varsinkaan sen jälkeen kun neljävuotiaana tarhan täti pakotti minua syömään sitä.  Puuron limainen rakenne ällöttää ja varsinkin suolaisena en oikeasti ymmärrä, kuka sitä haluaa syödä (yllätys, etten pidä myöskään risotoista oikeastaan).  Unkarissa ei syödä puuroa hiutaleista ollenkaan. Ei meilläkään kotona syöty. Joten ei ihme, ettei harmaa, niljakas kama maistunut.

Kun tulin äidiksi, kaikkialla tolkutettiin, että lapsille pitää sitten antaa puuroa. Noin kuusikuukautisesta (kai, en muista enää) yritin syöttää esikoiselle puuroa, joka ei ollut siitä innostunut. Heti kun hän oppi puhumaan, ensimmäisiä sanoja oli karjua EI puurolle. Samalla kun heitteli sitä puuroa ympäri kämppää(puuro on muuten todella kettumaista pestä pois huonekaluista).  Toisen skidin kanssa luovutin jo aikaisemmin ja jätin puurot melkeimpä kokonaan väliin. Ironista kyllä, tämä jälkimmäinen pitää nykyään puurosta.

Mutta koska pidän itseäni joustavana ja kokeilevana ihmisenä, taivuin testaamaan ystäväni tuomaa puuroa. Ja se sai minut muuttamaan käsityksiäni. Samalla kaikki uudet puurokirjat saivat minut ajattelemaan puuroa eri lailla. Ymmärsin, että puuroakin on monenlaista.

En vieläkään ole puurofani, mutta nyt jo syön sitä. Tosin vähän eri lailla kuin ehkä useimmat.



Lempipuuroni on Fazerin Sadonkorjuupuuro ja OmenaInkivääripuuro(tämä ei ole maksettu mainos, vaan rehellinen kehu). Syön niitä niin, että laitan puolet ja puolet molempia. En keitä puuroa, vaan laitan kiehuvaa vettä kulhoon ja puuro likoaa siinä. Kuumina (haha) päivinä syön puuron kylmän mantelimaidon kera.

Rakastan soseita ja pähkinöitä, joten usein puuro kuorrutetaan niillä. Hyviä ovat ne tölkissä myytävät sokeroimattomat hedelmäsoseet. Lisäksi on ihanaa, että on anoppi, joka laittaa aina ison kasan marjoja mukaan kun tulemme pohjoisesta Helsinkiin.

Lempilisäkkeeni ovat yhdistelminä:
- Sokeroimatona puolukkasurvos ja hunaja
- Anopin poimimat mustikat ja omenasose, maaähkinöitä päälle.
- Aprikoosisose ja suolamantelit
- Maapähkinävoi ja karpalot
- Kookosmanna ja mangosose
- Puolukka&chiasiemenhillo
-  Kookoshiutaleet ja mansikat
- Kookoskerma ja mandariinilohkot
- Lemon curd ja suolapistaasit
- Hunaja ja chilipähkinät

Syön puuroa aamulla, puoliksi pakosta koska en ole aamiaisihmisiä. Uusin aluevaltaukseni on syödä puuroa myös väli- ja iltapalana. Oho. Eli jotenkin se puuro on päässyt luikertelemaan minunkin ruokavaliooni, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mutta hyvä niin.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

"Musta ei ainakaan tule sellaista kun mun mutsi!"


Kun olin pieni, omassa äidissäni oli niin paljon asioita, joista päätin toimia toisin aikuisena.

Äiti ei käyttänyt meikkiä ollenkaan. Päätin, että kun minusta tulee iso, käytän niin kaikkia meikkejä mitä on, koska onhan se hauskaa. Ihailin Misun mutsia, jolla on meikkiarsenaali, jota (puoliksi salaa) kokeilimme. Äiti ei myöskään käyttänyt korviksia, eikä hänellä ollut edes reikiä korvissa. Näin itse teetätin (salaa) kummitädilläni reiät korviin, koska olin päättänyt että isona käytän korviksia aina. Ihan aina.

Äiti siivosi kotona kaiken kotona ja laittoin meidätkin pitämään huolta huoneistamme. Piti pyyhkiä pölyjä, laittaa kamat paikoilleen ja likaiset vaatteet pyykkikoriin. Päätin,etten isona siivoa ikinä. Joku muu saa siivota. Ikkunoiden pesemistä vihasin eniten ja silitystä. Niitä en ainakaan tee, mietin, ei kotona tarvitse muutenkaan olla siistiä.

Äiti teki tutkijan uraa Kansallismuseossa ja sen lisäksi luennoi yliopistossa, kirjoitti kirjoja, konsultoi väikkäriopiskelijoita, kävi tutkimusmatkoilla Siperiassa ja puhumassa tutkimusaiheestaan muualla. Lisäksi hän toimi puheenjohtajana ja jäsenenä alan yhdistyksissä sekä kirjoitti artikkeleita alan lehtiin. Muistan kun usein nukahdin äidin kirjoituskoneen naputukseen. Kauheasti työtä, ajattelin. Minä en ainakaan teen noin paljon kaikkea, minä haluan lojua.

Muistan, kun katsoin kun äiti luennoin ja heilutti käsiään korostaakseen tiettyjä kohtia puheessaan. Miksi se tekee noin, ajattelin. 

Äiti hoiti kolme lasta (isä oli vähän enemmän laissez-faire -tyyppiä), kodin ja kaikki tähän liittyvät metaduunit. Ajatelin, että jos lasten hankkiminen on noin moniputkaista ja vaatii duunia, niin en ole edes varma, haluanko lapsia.

Äitini on luonteeltaan vähän kärsimätön ja toiminnassaan nopea. Usein ehdotettu on jo tehty ennen kuin muut ehtivät kissaa sanoa. Jos päätetään lähteä matkalle, niin kaikki varataan ihan heti. Huonekalujen paikkaa saatettiin vaihtaa yhdessä päivässä. Faija tuli kotiin, niin vähän ihmetteli. Minä en ainakaan aio heti tehdä kaikkea, päätin pienenä. 

Äiti teki valtavan työn siinä, että opetti meille kolmelle lapselle äidinkieleksi unkarin. Hän käänsi suomesta unkariin satuja samalla kun luki niitä, kävi läpi leffoja ja sarjoja unkariksi ja pelasi pelejä unkariksi. Pienenä se välillä tuntui hassulta, onko sillä niin väliä, ajattelin.

Meillä oli äitini tekemä ruoka joka päivä, ei meillä syöty montaa päivää samaa safkaa. Viikonloppuna leivottiin ja jälkiruokaa oli melkein joka päivä myös. Vaikka meillä tehtiin unkarilaista kotiruokaa, äiti opetteli myös tietyt suomalaiset herkut, että omaksuisimme suomalaisen ruokaperintömme.  Ihailin erään luokkatoverini luonasseteleitä, joilla hän kävi iltaisin syömässä Carollsissa, kun meidän piti syödä kotiruokaa. Minäkin haluan Carollssiin, kiukuttelin.

Haha.

Nyt tyttäreni kyselee minulta, miksi en käytä meikkiä ja korvakoruja. Teen perusduunin lisäksi kirjaa, toimin järjestöissä, opetan ja reissaan. Naputan konetta iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Lasten äidinkieli on meilläkin unkari, vaikka se on vaatinut duunia. Olen kiukkuinen jos ei ole siistiä, siivoan, pakotan mieheni siivoamaan ja yritän motivoida omat lapseni siivoamaan ja pysyttää wilmat, hyökyläilyt, fudikset, akrobaattikoulut, tarharetket, hammaslääkärit ja muut kalenteriin. Meillä syödään joka päivä uusi ruoka, en halua tarjota enkä syödä samaa ruokaa kahta päivää peräkkäin. Minä teen pääasiassa unkarilaista kotiruokaa, samoja kuin pienenä syötiin. Hampurilaisravintoloissa ei juurikaan käydä. Kun luennoin ja katson hetkeksi alaspäin, näen äitini kädet. Olen kärsimätön ja haluan toteuttaa kaiken heti. Viimeksi sovin mieheni kanssa että hankitaan matto, hain sen kaksi tuntia myöhemmin kotiin.Sitä ennen raahasin kotiin tuolin, jonka olin sopinut hankittavaksi itseni kanssa. Ja muistin juuri eilen kertoa miehelleni, että olimme Misun kanssa extempore buukanneet matkan Madridiin.

Olen muuttunut äidikseni. Eikä se ole huono asia.

Tottakai teen myös monta asiaa toisin. En edelleenkään pese ikkunoita enkä silitä. Olen laiskempi ja mukavuudenhaluisempi. Mieheni laittaa osan ruuista ja äitini auttaa edelleen paljon kaikessa. Käytän huomattavasti enemmän rahaa itseeni kuin äitini.

Kuvissa äitienpäivän kunniaksi äitini kaikki lastenlapset, jotka suurelta osin äitini ansiosta puhuvat kaikki unkaria ja rakastavat kauheasti toisiaan.







Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja lapsille! 

perjantai 12. toukokuuta 2017

Halpapasta parsalla


Joskus halpaa perusruokaa on helppo upgreidata (tiedän, ärsyttävä sana, mutta en nyt tiedä mitä muutakaan käyttää).  Pastaresepti on sellainen, mitä teen usein, kun se on helppo ja skidit siitä pitää, mutta tällä kertaa se tuntui ihan juhlaruualta, kun se kruunasi uunipaahdetulla parsalla.


Tomaattinen tonnikalapasta ja paahdettua parsaa

300 g pastaa keitettynä, 1 sipuli pienittynä, öljyä, 1 prk tonnikalaa vedessä(sitä delfiinisetifioitua), 1 prk tomaattimurskaa, kuivattua timjamia, 2 rkl turkkilaista jugurttia, 1/2 dl parmasania raastettuna, suolaa ja runsaasti mustapippuria. (Jos haluat oikein nuukailla, parmesanin voi jättää pois ja käyttää mitä tahansa kuivayrttimaustetta.)

1 pnt vihreää parsaa (mielellään Unkarista, hih), oliiviöljyä, suolaa ja mustapippuria

Keitä pasta. Kuullota sipuli öljyssä pannulla, lisää kuivaksi valutettu tonnikala ja pyörittele hetken. Lisää timjami ja paahda hetken, sitten mukaan tomaattimurska. Hauduttele pari minuuttia, ja laita joukkoon jugurtti ja parmesania sakeuttamaan kastiketta.

Taivuta parsaa ja anna sen napsahtaa poikki itsestään. Käytä vaan se osa päästä alkaen, joka napsahti. Lopuista voi tehdä vaikka vihermehua. Huljuttele parsoja runsaassa vedessä, parsannupuissa on yllättävän paljon hiekkaa, joka ratisee inhottavasti suussa. Kuori hieman juuresta parsaa. Laita uunivuokaan ja pirskota öljyä päälle, sekoita. Laita uuniin, noin 180-astetta ja anna paahtua noin 20 minuuttia tai kunnes hieman paahtuneen värisiä. Jos haluat, voit palotella parsat myös valmiiksi paloiksi ennen uuniin menoa, vinkvink. (Meillä osa syödään suoraan uunivuuasta käsin, siksi niitä ei paloitella).

Jaa pasta lautasille ja laita jokaiselle parsaa päälle. Keon kukkuraksi raastettua parmesania ja PALJON mustapippuria. Nam.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Vegaani-illallinen Ivana Helsingin tapaan


Sain ilon ja kunnian olla lempivaatemerkkini Ivana Helsingin Animal Rights-julkaisussa mukana omalla vegaanireseptilläni. Julkaisu on eläinten oikeuksia painottava, ajatuksia herättävä kokonaisuus, josta löytyy henkäyksenkauniiden valokuvien, painavan asian ja kiinnostavan vaatemalliston lisäksi myös viitisen hyvää vegaanireseptiä, yhtenä minun omani. Kiitos kunniasta!





Tässä olisi papuohratolla täytettyä uunimunakoisoa, paahdettuja tomaatteja&paprikoita cashewpähkinöillä ja rosépippurihummusta. Aika paljon tavaraa, mutta tästä tulee täyteen, niin kuin ruuasta pitää tullakin. Aika jees, vaikka itse sanonkin.

Lahjoitan teille tässä uunitomaatti&paprikareseptin sekä hummusreseptin, loput minun reseptistäni ja muiden ihanat ruuat saatte kun käytte hakemassa Ivana Helsingin liikkestä Animal Rights-julkaisun.



Paahdetut paprikat&tomaatit ja hummus

1 terttutomaatteja
Noin 4 pientä paprikaa
Oliiviöljyä
1 dl cashewpahkinöitä
Lämmitä uuni 200 asteeseen, sivele uunivuoka oliiviöljyllä ja laita tomaatit sekä aprikat vuokaan. Sirottele cashew-pähkinät päälle. Paista uunissa noin 20-30 minuuttia.  (Jos et ole vegaani, niin törkeän hyvää tulee kun murustelet fetaa noin 5 min ennen kuin otat uunista pois) 


Hummus
1 prk (noin 300 g) keitettyjä kikherneitä (voit ostaa valmiina kaupasta)
1 pieni valkosipulinkynsi raastettuna
2 rkl sitruunamehua
noin 1/2 dl oliiviöljyä
3 rkl seesamisiemenöljyä
2 tl valuvaa palmusokerisiirappia tai muuta siirappia
Suolaa ja mustapippuria

Päälle
2 rkl paahdettuja seesaminsiemeniä
Rosépippuria

Murskaa keitetyt kikherneet kulhoon. Sekoita joukkoon sauvasekoittimella muut ainesosat, maista välillä ja mausta mieleiseksesi. Anna olla viileässä hetken. Paahda seesaminsiemenet kuumalla, kuivalla pannulla. Koristele rosépippurilla ja seesaminsiemenillä.