Jaettavat annokset - ihastuttaa vai vihastuttaa?

Olen huomannut, että ihmiset jakaantuvat ruuan suhteen kahteen eri leiriin. Niihin, joita ei ruuan jakaminen haittaa ja niihin, joille ruuan jakaminen on jotenkin epämukavaa.

Ruuan jakaminen on ollut ennen se yleisin tapa syödä kaikkialla, Suomessakin, jolloin jokaisella on ollut oma lusikka, jolla sitten on kauhottu yhteisestä astiasta apetta. Meillä tämä tapa on jäänyt pois varallisuustason ja tapojen muuttuessa toisen maailmansodan jälkeen, mutta esimerkiksi Aasian maissa tätä jaettavuutta harrastetaan edelleen ja nyt tapa on rantautunut takaisin meillekin. Monessa ravintolassa tarjoillaan jaettavia annoksia, joko kahdelle tai isommallekin porukalla ja joissain paikoissa se on jo normi. 

Olen viime aikoina pohdiskellut, pidänkö tästä jo kymmenisen vuotta vallalla olleesta tavasta, jonka kai laajemmin Helsingissä aloitti aikoinaan Farang. Sittemmin sitä on jaettu annoksia vaikka missä, joten asiaa tulee ajateltua aika usein. Onhan se aika erilainen tapa syödä, ja Suomessa, jossa on totuttu aika isoon henkilökohtaiseen tilaan, huomaan että se on vähän oudoltakin kuulostava asia, kun jaettaessa annoksia, automaattisesti tulee istuttua vähän lähemmäs toista.

Yleisesti ottaen pidän jaettavuuden ajatuksesta, minusta jaettavissa annoksissa on tiettyä intiimiyttä ja hauskaa yhteisöllisyyttä, sillä saa tuntemattomammatkin ihmiset koottua yhteen. Ruusta tulee puheenaihe ja yhdessä koettu juttu, ja mausta voi puhua yhteisenä kokemuksena. Itse rakastan puhua ruuasta sekä syödessä että muutenkin ja jaettavassa annoksessa on se kiva, että voi puhua miten sama ruoka maistuu aivan erilaiselta eri suussa.

Toisaalta, se mikä vaikuttaa todella paljon annosten jakamiseen, on miten sitä ruokaa sieltä yhteisestä astiasta kauhotaan. Olen visuaalinen syöjä, ruuan ulkonäöllä on minulle todella suuri merkitys, joten jos vieruskaveri sekoittaa koko astian ja tekee ruuasta mössöä, en enää voi nauttia siitä. Olen myös
isoruokainen ja ärsyttää, jos jaettavaa ruokaa on liian vähän, niin että pitää miettiä, miten paljon ruokaa sitä kehtaa lautaselleen ottaa. Ja kyllä sekin ärsyttää, jos jakokumppani ottaa ruokaa liikaa, niin että sitä jää liian vähän.

Ja välillä ravintola ei ajattele sitä, että jos ruoka on jaettavaa, siinä pitää olla komponentteja niin että kaikille riittää, eli jos kyseessä on neljän hengen kampasimpukka-annos, siinä pitää olla neljä kampasimpukkaa.

Olen tullut siihen tulokseen, että itselläni ruuan jako samalta lautaselta riippuu paljon siitä, kenen kanssa ruuan saa jakaa. Eikä sen aina tarvitse olla sydänystävä, vaan joskus täysin vieraastakin ihmisestä säteilee tiettyä samanmielisyyttä, joka vaikuttaa siihen että ruuan jakaminen on mukavaa.

(Ehkä tietty tarkkuuteni tähän ruuan jakamiseen vaikuttaa myös, että olen kolmilapsisesta perheestä, jossa tietysti jaettiin kaikki ruoka, myös herkut tarkasti kolmeen osaan. Toisten lautasilta ei otettu. En vieläkään pidä siitä, että lautaseltani maistetaan ilman lupaa).

Kävin maistamassa lehdistön edustajana uudistetun Hotelli Marski by Scandic -ravintolan jaettavat maistelupalat. Maistelupalojen nimi on Kuusi Palaa, kuin on myös hotellin ravintolan (koska rakastan sanaleikkejä, en pysty ajattelemaan kuin tätä meemiä, kurkkaa).

Kun menee lehdistötilaisuuksiin, niin annosten jakaminen on aina vähän kiusallista aluksi, jos et tunne toista, jonka kanssa se jaetaan. Onneksi minä istuin Valtterin vieressä, jonka kanssa jakamisemme meni oikein oivallisesti :).  Jaoimme sekä ruuat, että Fiskarsin Metsän Henki -nimisen maisteluoluen, joka muuten sopi aivan kaikkiin annoksiin.

(Join kyllä vinkkuakin)

Kuusi Palaa- on konsepti, missä on erilaisia pieniä annoksia, joita voi sitten tilata yksittäin tai setteinä. Ne voi syödä yksin tai jakaa, jota suosittelen, koska niin pystyy maistamaan useampaa. Annosten koko on juuri kaksi suupalaa, joten se on oiva jaettava kahdelle. Meille katettiin erikseen pienet lusikat, joka teki jakamisesta helpompaa, kiitos siitä.

Maut olivat hyviä, eniten pidin kalaisista annoksista, ja tietysti tartarista(syön aina tartarin, jos se on jossain tarjolla).

Pääruoka on yksi parhaista pääruuista mitä olen maistanut. Yleensä ravintolassa on parasta alku- ja jälkiruuat, mutta tämä oli kyllä ahven&korvasieniravioli -annos rieslingillä maustetun beurre blanc -kastikkeen kanssa oli taivaallista. Yleensä annos tulee lautasella, mutta me saimme sen jaettavilla vadeilla. Joten santsasin. Oli pakko kun oli niin hyvää.

Jälkkärin kaikki saivat oman, hyvä niin, koska mokkapalasta inspiraation saanut suklaa-annos olisi ollut aika kauhea, jos kaikki olisivat kuopineet sitä yhteisestä astiasta. Nyt se oli kaunis kuin koru.Ja hyvä myös.

Lähtiessäni kurkkasin tutut baarista ja sain vielä oman raparperilla maustetun juoman.

Tämänkin ravintolakäynnin perusteella jaettavuus toimi. Ruokaa oli tarpeeksi, se oli helppoa ottaa nätisti astioista ja keskustella siitä vieressä istuvien kivojen tyyppien kanssa. Joten kyllä vaakani kallistuu siihen suuntaan tämänkin jälkeen, että jaettavuus ihastuttaa, ainakin minua.

Miten pääni voi olla laihduttamatta?

Olen teinistä asti aina ollut lyhytjäseninen, se kaikista lyhyin. Omasta mielestäni olin myös aina se hieman muita pulleampi (vaikka nyt kun katsoo kuvia, se ei todellakaan ollut totta). Kukaan ei minulle ikinä ole sanonut että olisin lihava, läski tai ylipainoinen. Ikinä. Joten tämä on ollut täysin oman pääni sisällä. Olen vaan itse aina ihannoinut pienirintaisia, pitkiä ja hoikkajäsenisiä ihmisiä. Mutta kun on 160 cm pitkä, lyhytjalkainen, leveälanteinen, niin ei minusta sellaista tulisi, vaikka painaisin nolla kiloa.

Olen lukenut laihdutusartikkeita, kerännyt laihdutusohjeita teinistä asti, osannut ruokien kalorit ja huokaillut painoani koko aikuisuuden ajan(riippumatta siitä minkä painoinen olen ollut). Siksi pystyin samaistumaan voimakkaasti ystäväni Elsan blogikirjoitukseen siitä miten vaikea on olla laihduttamatta ja syyllistymättä ruuasta.

Itse olen ollut ensimmäisen lapsen syntymään asti normaalipainoinen ja sen jälkeen paino on sahanut voimakkaasti 15 kilon väliä. Olen välillä ollut yli sen, mikä luokitellaan minun pituiselleni "normaalipainoksi" (tosin vihaan sanaa ylipaino, koska painon lisäksi ihmisen kehoon liittyy tosi paljon millainen keho on), välillä jopa alipainon rajoissa ja välillä se "normaalipainoinen".

Minulla syömiseen liittyy paljon mielihyvää mutta myös paljon syyllistymistä. Ja jälleen, kukaan ei ole ikinä kommentoinut painoani negatiivisesti, ei parisuhteessa, ei perheessä, ei missään, silloinkin kun olen ollut isoimmillani toisen lapsen syntymän jälkeen. Joten oman painon kommentointi on ollut myös aikuisikäni oman pääni sisällä ja osaksi johtunut siitä, että oma kehoihanteeni on ollut valitettavasti sellainen, mitä en pysty saavuttamaan, koska en ole pitkä ja pienirintainen.

Syön paljon ystäväni Nellan kanssa. Tämä on yksi viimeisimmistä resepteistä, mitä testasimme yhdessä, kesäsalaatti siiderivinegretellä.  Kurkkaa se täältä!

Olen juuri se tyyppi, joka aloittaa uuden elämän (aina välillä) joka maanantai, ja se kestää noin tiistaihin. Olen edelleen se tyyppi, joka päättää samoina maanantaina urheilla joka päivä(hah). Ja olen juuri se tyyppi, joka Burger Kingissä vetää ison aterian mutta pyytää light-cokista, ettei tule liikaa kaloreita. Olen myös se tyyppi, joka jaksaa syödä kilon irtokarkkeja putkeen.

Tätäkin tomaattimakkarapastaa voisin syödä koko vuuallisen. Älä sinä syö sitä kokonaan, mutta testaa resepti, se on kiva, kurkkaa vaikka!

Olen monissa asioissa "kaikki tai ei mitään" -tyylinen ihminen, ja se korostuu tässä. Minulle on paljon helpompaa olla kokonaan syömättä jotain raaka-aineita, olla mehukuurilla, pitää hyvin tiukkaa ruokavaliota kuin syödä kohtuullisesti. Olen ollut erilaisilla dieteeilla ja ne ovat aina onnistuneet. Elämä sen jälkeen on ollut se vaikea asia. Olen onneksi näistä dieettikokeiluista päässyt irti, poikkeuksena alkuvuoden mehukuuri, joka minulla toimii edelleen kivasti joulun herkuttelun(lue ahmimisen) pysäyttämiseksi.

Meillä on joka perjantain pizzaperjantai lasten kanssa, joka on aivan paras perinne. Tässä oma lempipizza juuri nyt.

Rakastan syömistä, ja kaikkea siihen liittyvää niin paljon, että olen tehnyt siitä osaksi itselleni ammatinkin. Rakastan ruuanlaittoa sekä leipomista, mutta myös irtokarkkeja ja sipsejä. Minulla syömisessä on myös voimakas tunne-efekti, syön onnellisena, en niinkään onnettomana. Rakastan maistella toisten tekemään hyvää ruokaa. Rakastan syödä yhdessä, on se sitten perheen, parin tai kavereiden kanssa. Saatan viikon suunnitella mökkijuhannuksen ruokia tai miettiä onnessani koko työmatkan, mitä syödään illalla. Tämä on kaikki minulle silkkaa iloa.

Tämä ilta oli ihana. Juotiin Elsan kanssa kaljaa ja tehtiin italialaista ruokaa. Kurkkaa mansikkabruchetan resepti täältä!

Ruokaan liittyy minulla kuitenkin paljon myös negatiivisia tunteita. Yksi on kaloreiden lasku ja siitä syyllistyminen. Oma, varmaan monelle muulle tyypillinen syömishetkeni, jolloin menetän kontrollin, on iltamyöhä, kun on lopulta saanut lapset nukkumaan, on yksin ja katsoo jotain yhdentekevää telkkarista. Silloin sitä tulee huomaamattaan syötyä sen verran, että syyllisyys iskee. Kovaa. Yöllä sitä sitten vanhasta tottumuksesta laskee kaikki kalorit ja päättää, jälleen kerran, miten nyt ottaa itseään niskasta kiinni. Huoh. Välillä myös huomaan, että säästän illallisen syömiseltä, että saan syödä yöllä. Joka on täysin typerää.

Olen myös tunnesyöjä ja syön stressiin. Joka syksy paino nousee, koska syksy on minulle kaikkein vaikein vuodenaika: kesän lapsena en kestä lisääntyvää pimeyttä, syksyllä ei ole hengähdystaukoja kevään lomien tapaan ja tuntuu että ihmiset ovat kireämpiä. Pimeinä iltoina tulee syötyä liikaa, samalla kun pakertaa paniikissa kaikkia hommia.

Tiedän paljon ruuasta, hyvinvoinnista, terveellisyydestä ja ruuan vaikutuksista, ihan ammattinikin takia, ja tässä tieto kyllä lisää tuskaa. Välillä syön 6 kertaa päivässä, että söisin tarpeeksi, välillä skippaan kaikki ruokailut ja syön sen sijaan sipsejä, välillä vertailen kaupassa jugurttien kaloreita, enkä makua ja välillä syön pahaa ruokaa, koska se on terveellistä. Vaikka tiedän, että kaikki nuo tavat ovat typeriä.

Tässä kaikin puolin terveellinen ruoka, joka on hyvääkin ;). Vegekebabtortilla avokadojugurtilla, kurkkaa resepti!

Olen pitkälti nykyään sinut oman kehoni kanssa, vaikka suhteeni ruokaan ei ole täysin ongelmaton. Edelleen välillä pääni syyllistää kehoani syömisestä, ja vaikka nykyään jo osaan vaientaa sen, välillä käymme kovaa taistelua.  Ja vaikka en halua ajatella laihtumista, haluan syödä paremmin. Se sitä, että ajattelee ruokaa eri kantilta. Ei kaloreina, vaan valintoina. Tähän pyrin.

Tässä yksi suosikeistani juuri nyt, pinaattipasta pähkinöillä. Kurkkaa resepti!

Ps. Olen todella kiitollinen, että julkisuudessa on nykyään kauniita naisia, jotka eivät edusta pelkästään sitä naisvartalomallia, joka näkyi julkisuudessa minun nuoruudessani. Näin ehkä seuraavat sukupolvet eivät muodosta yhtä epärealistisia tavoitteita omalle ruumiinkuvalleen kuin minä tein teininä.

Kippis, mitäs kuuluu?

Blogi on ollut VÄHÄN tauolla. Huomasin juuri, että monta kuukautta, vaikka tuntui että olenhan minä tänne kirjoitellut. Oikeasti olen laitellut reseptejä blogin Facebook-sivulle ja Instaan (aika kivoja, katso vaikka).

Huomasin kirjoittamattomuuden oikeasti vasta kesällä ja olen nyt miettinyt, mistä se johtuu. Onko blogi jo hieman kulunut ja vaikea tapa ilmaista asioita? Paljon sisältöä, jota olen ennen kirjoittanut tänne, laitan nykyään Instagramiin ja Facebookiin. Ruokareseptit, ravintola-arvostelut, matkustaminen ja jopa jotkut syvemmät ajatukset  - kaikki ovat Instassa ja Facessa. Blogiin minulla on ollut tyhjän paperin -kammo, mitä pidemmälle tauko on mennyt, sen enemmän mietin mitä kirjoitan ja mikä on ensimmäinen postaus tauon jälkeen. 

Toinen syy kirjoittamattomuuteen on ollut elämä. Viime syksy ja varsinkin kevät ovat olleet ihania mutta vähän raskaita. Kaikkea on ollut:

Töitä ja projekteja on ollut paljon ja vaikka ne ovat kaikki olleet toivottuja ja hauskoja, olen ollut hieman väsynyt niiden määrästä. Pidän siitä, että pääsen tekemään hyvinkin erilaisia asioita sekä työn että järjestötyön puolella, mutta tietysti se tuo mukanaan aina välillä ajankäytön haasteen. Olen nopea tekemään töitä, aikaoptimisti ja rakastan oppia uusia asioita tekemällä. Joten vaikka välillä sitä on väsynyt, edelleen haluan vaikuttaa monipuolisesti työkentällä ja tehdä uusia asioita. Tänä vuonna olen ollut mukana täysin uusissakin asioissa, kuten Olutnäyttelyn tekemisessä ja villiyrttejä käsittelevässä projektissa. Molemmat ihania. Joten työkiireet varmaan jatkuu.....

Lisäksi perheen pyörittäminen yksin on raskaampaa kuin kaksin, sekä taloudellisista, ajankäytöllisistä että vastuusyistä. Raha on tiukemmassa yhden aikuisen taloudessa, ja vaikka minulla on onneksi äitini, joka hoitaa lapsia todella paljon sekä lasten isä, jonka luokse lapset menevät joka toinen viikonloppu, huomaan että arki väsyttää enemmän. Ihan pieneltä tuntuvat asiat ovat raskaampia, kuten esimerkiksi se, että ennen nukutin lapsia joka toinen ilta, jotka toinen ilta tein töitä/blogia/muuta kun lapset menivät nukkumaan(siinä sai paljon aikaan), nyt taas nukutan joka ilta ja sen jälkeen olen liian väsynyt tekemään mitään. Lisäksi vastuu perheestä tuntuu välillä raskaalta. Jos minulle tapahtuisi jotain vakavaa, lasten koko elämä muuttuisi täysin, ja se pelottaa välillä(yleensä se tulee mieleen tietysti yöllä kolmelta, niin kuin kaikki muutkin sellaiset ajatukset, joista panikoituu). 

En ollut eron jälkeen pitkään yksin, minulla on joku. Tosin tässäkin on ollut totuttautumista; koko suhde on täysin uudenlainen, etäsuhde, mitä rakennetaan kuudensadan kilometrin ja kahden eroperheen kautta. Joten omat haasteensa tässäkin on, niin ajankäytöllisesti kuin välillä tarvepuolella.  Elämme välillä kahden, välillä neljän lapsen ja kahden aikuisen perheessä. Välillä Helsingissä, välillä muualla. En kiellä, etteikö välillä olisi vaikeaa, varsinkin kun teemme molemmat tosi paljon töitä ja molempien lapset sekä työt sitovat meidät kotikaupunkeihimme. Tämä vaikuttaa tietysti välillä yleiseen jaksamiseen, aika usein matkustetaan joka väsyttää, ja aina toinen ei pysty olemaan tukena, silloin kun toinen eniten tarvitsisi. Toisaalta, arki on arkea näinkin, vaikka sitä viettää kahdessa eri kaupungissa. Samanlailla sitä katsotaan telkkaria, kokataan, pussataan, puhutaan ja riidelläänkin kun ollaan. En ole ikinä uskonut etäsuhteisiin, mutta kai nämäkin toimivat, jos haluaa sen toimivan.

Näitä asioita tässä on mietitty kesällä ja samalla sitä, jatkanko blogia vai en. Vaikka blogi ei enää ole se ruokablogi, jona tämän aloitin vuonna 2011, ja vaikka osa sisällöstä on selkeästi siirtynyt muualle someen, tarvitsen sittenkin, kaiken tauon jälkeen väylän, johon voi jakaa kokemuksia, ajatuksia ja niitä reseptejäkin. Joten olen päättänyt aktivoitua blogin suhteen ja lupaan kirjoittaa kerran viikossa. Olen myös ajatellut välillä tehdä tänne blogi-podcasteja, puhuttuja blogeja, niitä nimittäin jaksaa tehdä lasten nukutuksen jälkeenkin. Kokeilen, miltä se tuntuu. Aiheita saa myös pyytää, vaikka Instassa @anikomaria tai Facessa blogin sivulla.

Lopuksi vinkkaan olutkamuille kesän podcast-projektistani Oispaolutmestari, jossa kertoilen (toivottavasti) kansantajuisesti oluen perusasioita. Kuten tässä alla selitän Elsallekin. Hih.

Kuullaan pian!

Ajatuksia siivoamisesta ja kurkkaus Munkkisaareen

Kevätaurinko paistaa ja se tietysti tarkoittaa, että kaikki lika ja pöly näkyy kotona. Näin myös Munkkisaaressa. Joten minä huokaisin ja aloitin lasten hiihtoloman siivoamalla ja puunaamalla kämppää.

En pidä siivoamisesta, mutta rakastan siisteyttä. Ei ole helppoa. Olen supersiistin äidin kasvattama, ja minä olin lapsuuskotona aina se, joka oli laiskin siivoamaan ja jonka huone oli sotkuisin. Muistan, kun silloin päätin, että minä en sitten ainakaan siivoa himassa, saa olla ihan niin sotkuista, kuin on. Haha. Ei mennyt ihan niin.

Edelleen kaikki laukkuni, paperini ja kaappini ovat suloisessa(hih) sotkussa, mutta kotona haluan että on raikasta ja siistiä. Minua ei niinkään haittaa pölypallot, mutta kamojen täytyy olla edes jossain järjestyksessä. Tärkeää on aina keittiön ja kylpyhuoneen siisteys. Eniten siivouksessa pidänkin siivousaineiden ostamisesta- Saatan pitkään arpoa marketissa, otanko vihreän omenan vai kukkatuoksuisen siivousaineen. Tuoksut ovat nimittäin hyvin tärkeitä minulle siivoamisessa. Siivousaineiden tuoksujen täytyy olla raikkaita mutta ei liian fairysia. Ja se joka on keksinyt vaniljatuoksuiset sivousaineet, täytyy palaa helvetissä. Ärsyttävintä taas siivoamisessa on kamojen paikalleen laitto. Siksi en ole ikinä edes miettinyt kunnolla siivoojan palkkaamista, koska tämä osa lankeaisi minulle joka tapauksessa.

Omille skideille pyrkii opettamaan siivouksen tärkeyden. Tässäkin kyllä täytyy todeta, että oman äitini esimerkki on (onneksi) vaikuttanut enemmän kuin omani,  ja vaikka pääsääntöisesti sitä kiljuu lapsilleen, kun ne ei laita mitään paikalleen, niin välillä hekin osaavat yllättää. Viimeksi kun tulin kotiin työpäivän jälkeen, esikoinen imuroi. Ihan itsestään. Koska "isoäiti opetti". Heillä on toivoa.

Joka kerta ahdistaa aloittaa siivous todella rankasti. Niin tälläkin kertaa. Mutta pari tuntia siihen menee, niin sitten fiilis on ihan eri. Olen aina pitänyt pienistä asuinneliöistä, tietysti kun on Helsingin keskustan tuntumasta kotoisin ja asunut keskustassa koko aikuisikänsä, niin ei sitä isossa asunnoissa ilman lottovoittoa pääse asumaan, mutta minä ihan oikeasti pidän siitä, että asunto on pieni ja kaikki siellä asuvat ovat näin lähellä toisiaan. Toinen hyvä puoli pienissä asuinneliöissä on tietysti se, että siivottavaa on vähemmän. Parissa tunnissa pystyy vetämään koko kämpän jonkinlaiseen paraatikuntoon. Katsokaa vaikka!

Siivouksen jälkeen on hyvä mieli ja aperitiivin paikka. Tervetuloa kevät!

Olutblogisessio#10/Alustus - Pitääkö sinun tunnistaa virheellinen olut?

Olutblogisessio nro 10 aihe on oluen laatu. Tämä sessio on olutbloggareiden yhteiskirjoitus, missä samasta aiheesta jokainen kirjoittaa omista lähtökohdistaan. 
(Nyt kun joulu tulee, niin laitetaan kirjoitusrajaksi 18.12-31.12. Linkitän muut kirjoitukset sitten tänne. )

Alustan oluen laadusta ensimmäisenä. Näkökulmani on ammattilaisen, koska teen oluen laadun kanssa töitä eri rooleissa päivittäin sekä opettajana, kirjoittajana, maistajana että konsulttina. Olen myös tehnyt olutta sekä kotona että panimoissa.

Laadukas olut on se mitä kaikki haluavat juoda, se on selviö. Koska minulla on sekä "olutskeneen" kuuluvia lukijoita että sen ulkopuolilla eläviä, niin kerron että oluen kohdalla tästä laadun määritelmästä on keskusteltu aina välillä somen ihmeellisessä maailmassa. Koska olut on panimolta yleisimmin jälleenmyyjän kautta ostajalle matkaava elinarvike, keskustelu laadusta voi muuttua syytteleväksi, jolloin tuottaja ja jälleenmyyjä kinaavat toisen vastuusta tarjota oluenjuojalle laadultaan huonoa tuotetta. Mielestäni olisi kuitenkin hyvä keskustella oluen laatuun liittyvistä ongelmista enemmän siitä kulmasta, että mitä muuta me kaikki, jotka tavalla tai toisella liitymme ammatillisesti oluenvalmistukseen voimme tehdä, kuin syytellä toisiamme oluen laadusta.

Laatu on moninainen käsite ja se on usein maistajan suussa. Eri olutyylit maistuvat erilaisilta ja jossain oluttyylissä oleva nk. oluen virhemaku eli aistinvaraisesti tunnistettava laatuvirhe voi toisessa oluessa olla toivottu ominaisuus. Esimerkkinä voidaan käyttää nyt niin muodissa olevaa makua eli happamuutta. Jos maistat happamuutta lager-oluessa, se on yleensä virhe, koska lagereihin ei happamuus kuulu. Mutta nyt muodissa oleviin hapanoluisiin taas happamuus tietysti makuna kuuluu. Tämäntyyppisiä esimerkkejä on useita muitakin, vaikka oluttyylin sisällä; Tsekkilagereihin kuuluu tietty voimainen (oluttermistössä diasetyylinen) maku, joka taas ei suomalaisiin lagereihin kuulu, vaan on niissä virhemaku. Lisäväritystä tähän virhemakukokonaisuuteen tuovat myös eri oluttyylien hybridit: perinteinen saison-olut ei ole periaatteessa ole hapanta, mutta sitä on nyt tehty useitakin tarkoituksella happamia versioita, joten mistä tietää onko saison tarkoituksella hapanta vai ei?

Lisäksi on vielä makutottumus. Jos olet juonut koko elämäsi vaaleaa lager-olutta, voi saison-oluen rustiikki maku tai IPA-oluen katkeruus tuntua suussa epämiellyttävältä, ja näin voit luulla että olut on pilalla. Jos taas pidät tummista ja tuhdeista oluista, voi gosen suolainen happamuus tuntua virheeltä suussasi. Olen itse ollut pitämässä tastingeja, joissa joskus maistajien on ollut vaikea ymmärtää, että navettaista aromia tuottavan Brettanomyces-hiivan kanssa tehty olut on oikeasti tarkoituksella navetan makuista.

Olen reippaasti yli 15 vuotta tehnyt oluen laadun kanssa työtä laatukouluttaen olutta myyviä tahoja,  tuotehityksen kanssa ja ollut maistamassa viikottain oluita nimenomaan laadun näkökulmasta. Osana työtäni olen myös opetellut tunnistamaan oluen virhemaut. Oluen virhemakujen tunnistaminen ja niiden synnyn määritteleminen on mielestäni oluentekijöille ja sitä myyville äärimmäisen tärkeää.

Oluessa voi esiintyä useita eri virhemakuja, jotka voivat olla peräisin raaka-aineesta, mistä tahansa oluenpanon vaiheesta, pakkauksesta, kuljetuksesta, myyntipaikan säilytyksestä tai tarjoiluprosessista. Aromeina voi esiintyä paperisuutta(oluen hapettuminen ja ikääntyminen), nk. skunkkimaisuutta (oluen altistuminen valolle) tai rikkimäisyyttä (virhe käymisessä). Kaikki virhemaut eivät kuitenkaan ole epämiellyttäviä vaikka ne eivät olueen kuuluisikaan, kuten esterimäisyys(vihreän omenan aromi), voimaisuus, happamuus tai nahkaisuus. Siksi näitä makuja oluenjuoja ei usein virhemauiksi tunnistakaan. (Itse pidän melkein aina voimaisuudesta oluessa, vaikka tiedän hyvin milloin se on virhemaku, milloin ei).

Panimoiden, varsinkin pienpanimoiden laadusta puhutaan paljon ja on sitä tutkittukin. Suomalainen elintarvikehygienialainsäädäntö ja -perinne yhdessä oluen tuoteominaisuuksien kanssa varmistaa sen että kun puhumme laadusta, tarkoitamme pitkälti oluen makua, oluessa kun ei elä tuotteen happamuuden takia ihmiselle hengenvaarallisia ruokainfektiobakteereja.

Oluessa käytetään parasta ennen -päiväystä, joka tarkoittaa sitä, että siihen asti valmistaja lupaa tuotteen olevan laadukasta. Toki sen jälkeenkin olutta voi juoda, se ei ole terveydelle vaarallista, mutta silloin siinä saattaa olla laatuvirheinä maku-, tai ulkonäkövirheitä. (Itse olen juonut 5 vuotta vanhaa Karhu-olutta testimielessä, ei siinä mitään muuta vikaa ollut kuin vanhentunut maku ja alentunut hiilihappotasoisuus ja elän yhä). Itse sanon aina kaikille, jotka tätä parasta ennen -asiaa kysyvät, että jos olut maistuu pahalta, älä juo sitä. Oluessa oma aistinvarainen arviointi laadun takaamiseksi on tärkeintä.

Kun puhutaan mausta laadun takaajana, päästään hyvin henkilökohtaiseen käsitteeseen. Olen itse maistanut IPA-olutta, joka oli minusta miellyttävästi hapan ja kokonaisuutena hyvänmakuinen. Vasta seuraavan pullon maistettunani tajusin, ettei sen IPA:n ollut tarkoitus olla hapan. Eli ensimmäinen IPA oli virheellinen, vaikka maku oli hyvä. Kuluttajan makumieltymys(minä esimerkiksi pidän happamasta) ei välttämättä ole teknisen laadun tae. Voidaankin miettiä, että miten paljon panimoiden, jälleenmyyjien ja kuluttajajärjestöjen on tarkoituksenmukaista kouluttaa oluenkuluttajaa virhemakujen maailmaan vai sekoittaako se kuluttajan pään entisestään. Että jos kerromme että oluen virhemaku on happamuus, voiko kuluttaja luulla että myös kaikki happamat oluet ovat virheellisiä. Jos kerromme paljon oluen virhemauista, emme voi tietää, miten kuluttaja ottaa viestin vastaan ja miten hän ymmärtää sen. Siksi se on minusta hieman vaarallinen tie. Toki on oluenostajia, jotka ovat vihkiytyneitä oluen makuun, mutta olen huomanut että he ovat myös hyvin selvillä oluen virhemauistakin, koska heiltä olutkiinnostusta löytyy runsaasti.

Omasta mielestäni jokaisen panimon vastuu on kouluttaa ja opastaa nimenomaan jälleenmyyjiään oluen oikeaan sailytykseen(viileässä, alle 20 asteisessa varastossa) ja tarjoiluun(koskee varsinkin hanaolutta) , koska ne seikat takaavat oluen maun säilymisen korkealaatuisena, jos se on panimoilta virheettömänä lähtenyt. Laaja pienpanimotuotevalikoimamme on suhteellisen nuori ilmiö, ja  suomalainen jälleenmyyjä (kauppa tai ravintola) on usein tottunut ison panimon suodatettuun ja pastoroituun olueen, joka säilyy paremmin kuin suodattamattomat ja pastoroimattomat pienpanimoveljensä(joissa saattaa olla esim. elävää hiivaa, joka lämpimässä käy edelleen), joten monet jälleenmyyjät eivät ole perillä, että pienpanimo-oluilla on usein tarkemmat säilytystarpeet kuin ison panimon lager-oluella. Tosin en nyt suosittelisi sitä ison panimon lageriakaan säilyttelemään miten sattuu, olut kun on elintarvike, jonka kunto riippuu paljon säilytyksestä.

Kaikki panimot haluavat tarjota laadukasta olutta, siitä olen varma. Kukaan ei tee huonolaatuista tahallaan. Joskus tietoa ei vain ole tarpeeksi. Siksi onkin tärkeää, että panimot, sekä pienet että isot, panostavat sekä erikseen että yhdessä laatuun mm. jatkuvan koulutuksen ja omavalvonnan avulla. Oluiden virhemakuja voi harjoitella myös jälleenmyyjällä vaikka virhemaku-tastingin avulla. Minusta oluen laatuun panostetaankin nyt enemmän koko ajan, joten kehitys on hyvää tällä saralla.

Olen ehdottomasti myös sitä mieltä, että laadusta pitääkin keskustella koko ajan. Oluen ensijainen tarkoitus on olla hyvänmakuista joka minusta on suuri osa laatua. Jos ja kun kuluttaja saa omasta mielestään huonolaatuista olutta, hänen kannattaa ottaa yhteyttä panimoon, kunhan näppäisee kuvan oluen etiketistä oluen tuotantoerästä. Omasta mielestä huonolaatuisen oluen raportointi on palvelus panimolle, silloin tiedetään tutkia, miksi olut oli kuluttajan mielestä huonoa.

Peräänkuulutan myös alan oppilaitosten panostusta olutkoulutukseen, koska elämysalan ja kaupan alan oppilaitoksista valmistuu ihmisiä, jotka ovat ensiarvoisen tärkeässä asemassa oluen laatua valvottaessa. Näitä koulutuksia onkin jo lanseerattu esimerkiksi osana ravintola-ammattilaisten ja restonomien koulutusta, kiitos siitä esim. Laurea, Haaga-Helia, Perho, Lapin Matkailuopisto ja JAMK(muitakin varmaan on, nämä tiedän).

Kun mennään itse oluen ostajan eli kuluttajan tasolle, minusta on tärkeintä, että kuluttaja kokee oluen maistuvan hyvältä ja olevan hintansa arvoista. Oluen ostajilla ei ole aikaa perehtyä kaikkiin oluen laatuvirheisiin ja niiden syihin, vaan he haluavat nauttia oluesta osana hyvää elämää. Siksi minusta oluen laadun tarkkailijoina pääosassa ovat oluen kanssa työskentelevät ammattilaiset, ovat ne sitten töissä panimossa, jälleenmyyjillä, opettamassa tulevia oluen ammattilaisia tai kirjoittamassa oluesta. Me kaikki olemme vastuussa siitä, että kuluttaja saa hyvänmakuista, mieleistään olutta.

32 kysymystä minusta

Tässä kun kipeänä makaan(en tiedä enää monetta päivää) enkä jaksa mitään tehdä, niin googlailin kaikenlaista netistä. 

Törmäsin Doritin blogiin, jossa oli listattu 32 kysymystä hänestä ja ajattelin tässä tylsyydessäni tehdä saman. Eli voilá, 32 asiaa minusta.

Avioliittoja

Yksi eroon päättynyt. Aikaisemmin ajattelin, etten varmaan mene koskaan naimisiin enkä vaihda sukunimeä, mutta lastensaannin jälkeen naimisiinmeno jotenkin tuntui oikealta. Nimeä en silti vaihtanut. Erosta huolimatta pidin naimisissaolosta, enkä edes tiedä miksi. Ehkä voisin mennä vielä toisenkin kerran naimisiin. 

Lapsia

Kaksi ihanaa sisarusta, tyttö ja poika. Olen itse kolmilapsisesta perheestä ja olisin ihan hirveästi halunnut kolmannen lapsen. Minulle oli myös tärkeää, että lapset ovat syntyneet lähellä toisiaan, koska itselläni toinen veljistäni on vain vuoden nuorempi. Lapsillani on kaksi vuotta ikäeroa ja he ovat erottamattomat. Nyt olemme siinä vaiheessa, että he hitaasti irtautuvat minusta ja se on minulle yllättävän vaikeaa ruuhkavuosien jälkeen. Molemmat ovat koululaisia ja kaverit ovat yhä tärkeämpiä ja ongelmat isompia. Toisaalta, voimme tehdä enemmän kaikenlaista kivaa, kun ei tarvitse koko ajan laittaa voileipiä ja pyyhkiä pyllyä.

Lemmikkejä

En ole ikinä oikeastaan ollut lemmikki-ihminen, mutta elämä on tuonut yhden poikaystävän kanssa eteeni Konsta-labradorin, jota rakastin. Nyt meillä on kaksi vallatonta hoitokoiraa, Paavo ja Elmo. Hoitokoira onkin mielestäni paras tapa meille, ne ovat meillä usein, mutta pääsemme silti liikkumaan vapaasti, kun ei tarvitse koko ajan miettiä koiria. Paavo ja Elmo ovat ihania, he ovat tuoneet elämäämme paljon uutta. 

 

Leikkauksia

Minua on leikattu paljon, on polvea, kyynärpäätä ja molemmat lapset ovat myös syntyneet keisarinleikkauksella. Tikkejä minuun on ommeltu reippaasti yli sata, olen hyvin onnettomuusaltis.

Tatuointeja

Minulla on kolmessa paikassa tatuointeja, käsivarsissa ja alaselässä(jep). Ensimmäinen tatuointini tehtiin juuri alaselkään ja siellä on unkarilainen tyynyn kirjontamotiivi 1800-luvulta. Älkää edes kysykö. Niin ysäriä. Muut tatuointini ovat uudempia, ja jokaisessa on eri tarina. Uusi tatuointi on tulossa joulukuussa, vähän jännittää.

Lävistyksiä

Korvien yläosassa on kaksi ja kokeilin ihan hetken myös kulmakarvalävistystä. Otin sen pois kolmen tunnin kuluttua.

Muuttoja

Kahdeksan. Synnyin Eiraan, mutta asuin elämäni merkittävät nuoruusvuodet Töölössä. Sen jälkeen olen asunut lähinnä Kampissa ja Punavuoressa.  Nyt Munkkisaaressa. Rakastan kaupungissa asumista, en pystyisi asumaan muualla kuin Helsingissä. Olen neljännen polven helsinkiläinen ja asfaltti virtaa suonissani. Kaupunki on parhaimmillaan aikaisin aamulla tai myöhään illalla, jolloin se huokuu jotain erikoista, mitä en pysty sanoin kuvailemaan. Toivon eniten sitä, etten joudu muuttamaan pitkään aikaan.

Ampunut aseella

En ikinä. En pidä aseista tai ampumisesta. 

Ottanut lopputilin

Muutamankin kertaa. Vanhasta työpaikasta lähteminen on aina vaikeaa, mutta joskus se on pakko.
 

Ollut saaressa

Minä asun periaatteessa saaressa.Tosin täytetyssä sellaisessa. Meri on elementtinä minulle tärkeä, joten Helsingin saaret ovat minulle hyvin rakkaita. Kesäisin juoksen lenkkini rannassa, että näkisin meren koko ajan. Unelmani (joka ei kyllä koskaan tule toteutumaan), on se, että joskus pääsen asumaan Suomenlinnassa.

Oma "saaremme" on nyt muutosten vallassa ja alla olevaa näkymää ei enää sellaisenaan ole. 

Autosi

Ajoin ajokortin vasta 28-vuotiaana. Kummallakaan vanhemmillani ei ole ajokorttia, joten meillä ei ikinä ollut autoa, enkä kokenut tarvitsevani sitä, ennen kuin menin Keravalle töihin. Huomasin sittemmin, että pidän autolla ajamisesta, kunhan saan olla autossa yksin ja kuunnella musiikkia kovaa. Autossa kuuntelen yleisimmin muuten vähän hävettävää ysäriä ja laulan mukana.

Ensimmäinen autoni, oranssi Peugeot 216 on minulle edelleen rakkain, se on silloisten työkavereideni Nikon, Antin ja Mikaelin valitsema (kyseessä oli työsuhdeauto joka piti valita ennen kuin sain kortin).

Ollut lentokoneessa

Suurin ympäristösyntini on lentokoneella matkustaminen. Rakastan matkustamista, ja käytän kaikki rahani siihen. Teimme näin jo lapsuudessani, asuimme vuokralla ja lensimme Unkariin koko perhe kerran tai kaksi vuodessa. Joka vuosi. En ole lentänyt ikinä niin paljon kuin tänä vuonna, johtuen useasta työmatkasta ja kumppanista, joka asuu Oulussa. Tunnen runsaasti huonoa omaatuntoa lentämisestä ja pyrin toimimaan muuten ympäristöystävällisesti tämän takia.

Onko joku itkenyt vuoksesi

Varmasti on. Toivon kuitenkin, että enemmän on itketty vuokseni ilosta kuin surusta. Itse itken hyvin helposti sekä ilosta että surusta. Minulle tulee myös kyyneleet silmiin oikein vihaisena, ja se käsitetään usein itkuksi, vaikka on raivoa.

Ollut rakastunut

Olen. Olen ollut monasti rakastunut, hyvin eri lailla. Minusta eri ihmistä rakastaa aina vähän eri lailla. Rakastuminen on ihanaa ja samalla hyvin kuluttavaa.  Rakastaminen on minusta vaikeampaa kuin rakastuminen, rakastuminen on hyvin vaistonvaraista ja koukuttavaa, silloin välillä tekee huonojakin päätöksiä. Uskon että rakastaminen taas on pitkälti tahdonvaraista, varsinkin pitkissä parisuhteissa täytyy tahtoa rakastaa toista.

Ollut ambulanssissa

Kerran. Putosin takaraivo edellä kivilattialle. Aivotärähdys.

Luistellut

Rakastan luistelua, mutta teinivuosien jälkeen en luistellun yli kymmeneen vuoteen. Nyt lasten takia se on jokatalvinen ilo.

Surffannut

Olen surffannut monta vuotta ja monessa paikassa. Nyt en ole tehnyt sitä melkein kymmeneen vuoteen ja uudenvuodenlupaukseni on se, ensi vuonna surffataan. En tiedä missä, mutta jossain.

Ollut risteilyllä

Meidän perheemme ei risteillyt Ruotsiin, me lensimme aina Unkariin. Olen ensimmäisen kerran ollut risteilyllä 14-vuotiaana Tytin ja hänen äitinsä kanssa Tukholmassa, kävimme H&M:llä  ja ostin hameen jota yhä pidän.

En pidä risteilyistä. Tulen helposti merisairaaksi ja kärsin isojen laivojen keinunnasta. En myöskään pidä risteilyjen kännäilystä ja viinanroudaamistavasta. Toki olen ollut monta kertaa ristelemässä, mutta enemmän työsyistä. Olen ollut myös Tallinnan-risteilyllä houstaamassa ulkomaalaisia opiskelijoita, osakunnan ristelyillä sekä (tietysti) abi-risteilyllä. Olen viuhahtanut alasti Megavisaristeilyllä(se oli se osakuntaristeily). Viimeisin risteily oli Suomen Paras Olut -risteily, jossa tanssin koko yön. Oli hauskaa.

Ajanut moottoripyörää

En ole, mutta olen ollut kyllä kyydissä. Moottoripyörät eivät ole minun juttuni.

Ratsastanut hevosella

Aloitin ratsastuksen ala-asteella ja olen ratsastanut suuren osan elämästäni. Nyt kun ei ole autoa, niin harrastus on vähän katkolla, mutta hoidan Koffin heppoja kaksi kertaa viikossa, jolloin saan vähän edes heppakuumettani lääkittyä. Ratsastaminen on ihanaa, koska siinä unohtuu kaikki muut huolet. Hevoseen pitää keskittyä ja se on niin kokonaisvaltaista, että unohtaa kaiken muun. Pyrin ratsastamaan Unkarissa, siellä pääsee kunnolla laukkailemaan maastossa. Parasta.

Lähes kuollut

En tietääkseni.

Ollut sairaalassa

Olen ollut sairaalassa usein, mutta en onneksi pitkiä aikoja. Ainutlaatuisin sairaalakokemukseni oli, kun olin sotilassairaala Tilkassa nielurisojen poistamista varten ja minulla oli täysin oma huone, koska suurin osa potilaista oli silloin miehiä. Sairaalaan ei oleensä silloin otettu siviilejä, mutta muualla oli niin kova ruuhka, että kanssani tehtiin poikkeus. Sotilaspojat kävivät juttelemassa ja toivat jäätelöä.

Suosikkihedelmä

Omena. Se maistuu sellaisenaan, makeissa ja suolaisissa ruuissa. Mehuna ja drinkeissä. Omena on monikäyttöisin hedelmä jonka tiedän.

Aamu vai ilta

Aamu. Ehdottomasti. Olen aamuihminen, herään yleensä kuuden pintaan. Jokainen aamu tuntuu (kliseisesti) uudelta mahdollisuudelta. Olen varma, että lasten vauva-aika oli osaltaan siksi aika helppoa, koska pystyin aamulla heräämään vaivatta. Tarvitsen vain kuusi tuntia unta, sekin voi olla että auttoi. Aamulla pitää olla kahvia, aamiaista en yleensä syö.

Lempiväri

Keltainen.

Viimeisin puhelu

Pojaltani. "Mama, saanko mennä Mikaelille?"

Viimeisin viesti

Kumppanilta. "Soitan kun lähden panimolta, nyt pullotus"

Nähnyt jonkun kuolevan

En ole. Olen nähnyt lukion rehtorini arkussa. Se oli aika pelottavaa. Pelkään läheisten menehtymistä välillä hyvin paljon, yleensä yökolmelta.

Kahvi vai tee

Kahvi. Ja tee. Juon kahvia aamulla ja teetä illalla. Päätin muutama vuosi sitten etten enää juo kuin hyvää kahvia. Tämä on pitänyt. (Älkää hyvät ihmiset mikrottako kahvia, se on kauheaa!)

Paras piirakka

Unkarilainen omenapiirakka. Oman maman tekemänä. Ja unkarilainen luumupiirakka. Samoin oman maman tekemänä.

Kissa vai koira

Koira.Tosin olen nykyään vähän kissaystävällisempi, kun olen vuosia henganut ystäväni Misun kissojen kanssa.

Paras vuodenaika

Kesä. Mitä lämpimämpi, sen parempi. Paras kesä on Helsingissä ja Balaton-järven rannalla landella.