Vuosi 2023

 Hupsis, taas on mennyt monta kuukautta blogin päivittämisestä. En ole ottanut paineita tästä, mutta jotenkin haluan pitää myös blogin elossa. Siksi nyt sitten pieni yhteenveto viime vuodesta, näitä kun on täällä joka vuodesta. 

Vuosi oli mielenkiintoinen, niin kuin taitaa kaikki vuodet olla.

 

Sain kokea opintovapaan, jossa tein väikkäriä ja aloitin journalistiikan ylemmät amk-opinnot. Opiskelu on ihanaa, aivot virkistyvät pohtiessaan. 

 

Skidit kasvavat, osaavat tehdä ruokaa ja olla itsenäisesti. Se on samalla ihanaa ja surullista, koska joutuu päästämään heistä irti ja hyväksymään, että omia "vauvoja" ei enää ole. 

 

Oma ja läheisten terveyden jännittäminen on korostunut tänä vuonna, kun järkytyksen kautta tajusi, miten terveys ei ole itsestäänselvää. Samaan aikaan myös itselle tapahtui jotain, mitä vielä työstetään.

 

Se mitä aina taaksepäin katsoessa katuu, on ystävien tapaamisen vähyys. Onneksi kohtaamiset mitä on ollut, todistaa sen, että ystävät on parasta (perheen lisäksi), olethan ystävät itse valinnut.

 

Hetkittäin on ollut aika kiire, ja oma itsen huoltoa olen laiminlyönyt. Ei olisi kandennut. Onneksi on Balaton, Jyri&Peräseinäjoki ja sohva, siellä rentoutuu. Lisäksi festarit, ravintolat, matkat, uuden kokeminen, ne kaikki rentouttavat. Toki, olen levoton, liika lepo ei ole hyväksi, minulla pitää olla kiire. 

 

Duunissa on ollut hyvä, Laureassa saimme lanseerata mm. uuden, satokausi-opintojakson 3AMK-yhteistyönä. Opettaminen on kiinnostavaa ja hauskaa, koska opetettavat ja työkaverit ovat mielenkiintoisia ja fiksuja. Olutposti-lehdestä olen ylpeä, se on juomien lifestyle-lehti. Lisäksi olen saanut kirjoittaa muihin arvostamiini lehtiin. 

 

Radiota rakastan, minulle luontaisinta on kommunikoida äänen ja tekstin kautta, aamuradiossa olen saanut yhdistää ne. Erikoisesti kiitos Njassalle joka on mentoroinut säännöllisesti. 

 

Olut on edelleen iso osa kaikkea, on Olutliittohommia, oluttuomarointia, olutmatkoja, olutedustusta, olutväikkäriä ja oluesta kirjoittamista. 

 

Journalismiliittohommiakin on ja muutenkin, on saanut tehdä entistä enemmän toimittajajuttuja.

Ihan hyvä vuosi siis. 

 

Muutama makupala vuodesta: 

 

Random aamuradio lempimukin kera. 

 

Pro-gaalan juhlintaa, tulin himaan aamuneljältä..

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vinyylit tulivat rytinällä elämääni.

 

Olutliiton vuosisahti.

Harrin kanssa Nancyssa, yllärinä.

Ruokakuvia sai kuvata paljon, onneksi. Tässä yksi maistuvimmista.

Museokorttia rakastan edelleen, tässä Emmassa.

Flow ja seura .

Perinteinen naistenpäivän keitto, nyt Masiksella.

Munkkisaaressa aamulla, hima best.

Henkan kanssa, ihan uusi opintojakso menossa, drinkit ja pikkelit duunauksessa.

Balaton, da bäst. Joka vuosi yhtä paras. Tässä jälkikasvua uimassa.

Tarjoilija-skaboissa dumarina.

Jyskyn kanssa Suomenlinnassa.

Hotelli- ja ravintolamuseon näyttelyssä.

Oluttuomarointi Belgiassa.

Kamut kesäiltana.

Luennolle menossa työpäivän jälkeen.

Ekaa kertaa alasti sateessa.

Randomkesäilta skidien kanssa.

Lopuksi uudenvuodenlupauksista: 

Monet pitää uudenvuodenlupauksia painostavana ja turhana, mutta kyllä itse rakastan uuden vuoden ekan päivän tunnelmaa kun voi kääntää tyhjän sivun (ihan kirjaimellisestikin koska pidän edelleen paperikalenteria) ja kirjoittaa, mitä kaikkea aikoo tänä vuonna tehdä. Sitäpaitsi, ihmisellä on ollut tarve jo ikivanhoina aikoina vuoden vaihtuessa (vaihtuu se vuosi sitten koska vaan) ennustaa tulevaa ja tehdä taikoja tulevan vuoden varalle. Lupaukset ovat vähän samanlaisia, niillä "taikoo" itselleen tahtomaansa tulevaisuutta. 

 

Omista lupauksista osa on helpostikin toteuttavia, osa vaikeita ja osa "ikilupauksia", joita lupaan joka vuosi. Noniin: 

 

Tänä vuonna lupaan pussailla paljon, lähinnä Jyriä ja sit skidejä sen verran kun ne antaa. Ja nähdä kamuja ja perhettä( tää on se ikilupaus ). 

 

Haluan luvata itselleni käydä enemmän uimassa, juoksemassa ja salilla. Ja koska numerot on näissä hyviä, niin otetaan tänä vuonna lupaukseksi se 110 liikuntakertaa. Tähän yritän saada kamuja mukaan, koska silloin ei vedä pystyyn viime hetkellä ja onhan se hauskempaa niin. Joten liikuntaseuraksi saa kysyä.

 

Unelma on saada väikkäri valmiiksi alkuvuonna 2025, joten lupaus on, että sitä edistetään niin että tämä on mahdollista. Haluan tänä vuonna myös kirjoittaa kirjoja: Tietokirja keskioluesta odottaa kustannussopparia ja viimeistelyä ja olisi yksi ruokakirjaprojektikin kesken. 

 

Lupaan syödä vielä kasvisvoittoisemmin ja toimia ilmastoystävällisemmin(vielä vähemmän vaatteita ja kulutusta, toki aika vähällä mennään jo). Ja vähemmän huolehtia maailman menosta mutta enemmän toimia niin, että meno muuttuisi. Nämäkin niitä joka vuosi luvattuja, mutta luonteeltaan sellaisia, joita haluan luvatakin joka vuosi. 

 

Pääosin näitä tulee toteuttaa babysteps-tyyliin. Että ei sitten itseruoskintaa, jos kaikki ei heti toteudu. Paitsi pussailut, se on tärkein. 

 

Ps. Sitä tekisi aina luvata vaikka mitä, mutta vähän jarruttelin itseäni tänä(kin) vuonna. Ja onhan tossa vaikka mitä.

Lempipaikkoja Espoossa

Kaikilla on (kai?) omat lempipaikkansa, mihin sitä menee uudelleen ja uudelleen. Minulle yksi lempipaikoistani on Espoossa. Se on Tarvaspäässä sijaitseva, nykyään museona toimiva Akseli Gallen-Kallelan kotitalo. Matka sinne ja takaisin on lempireittejäni.

Olen käynyt tässä taiteilija Akseli Gallen-Kallelan perheelleen 1913 rakennuttamassa kotitalossa ensimmäisen kerran jo alakoululaisena ja sen jälkeen varmaan 50 kertaa. Ikinä en kyllästy talon arkkitehtuuriin ja yksityiskohtiin. Rakastan paikkaa. Toisessa elämässä toivon asuinpaikakseni tätä taloa.

Talo on alkujaan rakennettu pelkäksi ateljéksi, ja Gallen-Kallelat ovat asuneet viereisessä villassa. Sittemmin taiteilijaperhe talossa kyllä myös vakituisesti. Ateljekäytön takia talo on alusta alkaen rakennettu niin, että se on täynnä valoa. Valo valaisee kaikki yksityiskohdat ja koko talo on vaan niin kaunis.

Lempipaikkojani on talon torni ja siellä sijaitseva, puolikaaren muotoinen kylpyhuone kuten myös tornin ylin huone, joka on ollut Gallen-Kallelan työhuone. Vaikuttava on myös osaksi ateljena toiminut iso sali, jossa on lempitakkani.

Talon ympärillä kaunis, villinä kasvava puisto, joka kutsuu kävelemään.

Jo aikaisemmin, vuonna 1859 rakennetussa Villa Linuddissa on nykyään kahvila, joka katsoo museoon päin. Tässä villassa Gallen-Kallelat asuivat ensin, ja koko alue on taiteilijan vaimon, Mary Gallen-Kallelan perintöä.

Yleensä kävelemme Tarvaspäähän kun olemme äitini luona Munkkivuoressa. Reitin pituus on juuri sopiva lasten kanssa, kävelemme metsäreittiä sinne ja Munkkiniemen uimarannan kautta takaisin. Matkalla on paljon kalliota, merta, ja hypeltäviä kiviä.

Esikoiseni on kiipeäjä. Hän kiipeää aina joka paikkaan, ihan missä vaan. Jos lähistöllä on puu, kallio tai palotikkaat, hän on kohta niiden päällä. Joten tällä Tarvaspään reitillä hän saa kiipeiltyään sydämensä kyllyydestä. Väsyttyämme on hyvä mennä valmiiseen pöytään äidille syömään.

Menkää siis Gallen-Kallelan museoon, se on ihana!

Lopuksi vähän triviaa(koska itse rakastan historian yksityiskohtia): Tarvaspään nimi juontuu läheisestä Tarvon saaresta. Tarvas tarkoittaa hirveä, härkää tai muuta sarvekasta uroseläintä. Tarvoin on myös erään kalastusvälineen nimi. Tarvaspään nimesi Akseli Gallen-Kallelan ystävä, suomenkielen professori E.N. Setälä.

Jaettavat annokset - ihastuttaa vai vihastuttaa?

Olen huomannut, että ihmiset jakaantuvat ruuan suhteen kahteen eri leiriin. Niihin, joita ei ruuan jakaminen haittaa ja niihin, joille ruuan jakaminen on jotenkin epämukavaa.

Ruuan jakaminen on ollut ennen se yleisin tapa syödä kaikkialla, Suomessakin, jolloin jokaisella on ollut oma lusikka, jolla sitten on kauhottu yhteisestä astiasta apetta. Meillä tämä tapa on jäänyt pois varallisuustason ja tapojen muuttuessa toisen maailmansodan jälkeen, mutta esimerkiksi Aasian maissa tätä jaettavuutta harrastetaan edelleen ja nyt tapa on rantautunut takaisin meillekin. Monessa ravintolassa tarjoillaan jaettavia annoksia, joko kahdelle tai isommallekin porukalla ja joissain paikoissa se on jo normi. 

Olen viime aikoina pohdiskellut, pidänkö tästä jo kymmenisen vuotta vallalla olleesta tavasta, jonka kai laajemmin Helsingissä aloitti aikoinaan Farang. Sittemmin sitä on jaettu annoksia vaikka missä, joten asiaa tulee ajateltua aika usein. Onhan se aika erilainen tapa syödä, ja Suomessa, jossa on totuttu aika isoon henkilökohtaiseen tilaan, huomaan että se on vähän oudoltakin kuulostava asia, kun jaettaessa annoksia, automaattisesti tulee istuttua vähän lähemmäs toista.

Yleisesti ottaen pidän jaettavuuden ajatuksesta, minusta jaettavissa annoksissa on tiettyä intiimiyttä ja hauskaa yhteisöllisyyttä, sillä saa tuntemattomammatkin ihmiset koottua yhteen. Ruusta tulee puheenaihe ja yhdessä koettu juttu, ja mausta voi puhua yhteisenä kokemuksena. Itse rakastan puhua ruuasta sekä syödessä että muutenkin ja jaettavassa annoksessa on se kiva, että voi puhua miten sama ruoka maistuu aivan erilaiselta eri suussa.

Toisaalta, se mikä vaikuttaa todella paljon annosten jakamiseen, on miten sitä ruokaa sieltä yhteisestä astiasta kauhotaan. Olen visuaalinen syöjä, ruuan ulkonäöllä on minulle todella suuri merkitys, joten jos vieruskaveri sekoittaa koko astian ja tekee ruuasta mössöä, en enää voi nauttia siitä. Olen myös
isoruokainen ja ärsyttää, jos jaettavaa ruokaa on liian vähän, niin että pitää miettiä, miten paljon ruokaa sitä kehtaa lautaselleen ottaa. Ja kyllä sekin ärsyttää, jos jakokumppani ottaa ruokaa liikaa, niin että sitä jää liian vähän.

Ja välillä ravintola ei ajattele sitä, että jos ruoka on jaettavaa, siinä pitää olla komponentteja niin että kaikille riittää, eli jos kyseessä on neljän hengen kampasimpukka-annos, siinä pitää olla neljä kampasimpukkaa.

Olen tullut siihen tulokseen, että itselläni ruuan jako samalta lautaselta riippuu paljon siitä, kenen kanssa ruuan saa jakaa. Eikä sen aina tarvitse olla sydänystävä, vaan joskus täysin vieraastakin ihmisestä säteilee tiettyä samanmielisyyttä, joka vaikuttaa siihen että ruuan jakaminen on mukavaa.

(Ehkä tietty tarkkuuteni tähän ruuan jakamiseen vaikuttaa myös, että olen kolmilapsisesta perheestä, jossa tietysti jaettiin kaikki ruoka, myös herkut tarkasti kolmeen osaan. Toisten lautasilta ei otettu. En vieläkään pidä siitä, että lautaseltani maistetaan ilman lupaa).

Kävin maistamassa lehdistön edustajana uudistetun Hotelli Marski by Scandic -ravintolan jaettavat maistelupalat. Maistelupalojen nimi on Kuusi Palaa, kuin on myös hotellin ravintolan (koska rakastan sanaleikkejä, en pysty ajattelemaan kuin tätä meemiä, kurkkaa).

Kun menee lehdistötilaisuuksiin, niin annosten jakaminen on aina vähän kiusallista aluksi, jos et tunne toista, jonka kanssa se jaetaan. Onneksi minä istuin Valtterin vieressä, jonka kanssa jakamisemme meni oikein oivallisesti :).  Jaoimme sekä ruuat, että Fiskarsin Metsän Henki -nimisen maisteluoluen, joka muuten sopi aivan kaikkiin annoksiin.

(Join kyllä vinkkuakin)

Kuusi Palaa- on konsepti, missä on erilaisia pieniä annoksia, joita voi sitten tilata yksittäin tai setteinä. Ne voi syödä yksin tai jakaa, jota suosittelen, koska niin pystyy maistamaan useampaa. Annosten koko on juuri kaksi suupalaa, joten se on oiva jaettava kahdelle. Meille katettiin erikseen pienet lusikat, joka teki jakamisesta helpompaa, kiitos siitä.

Maut olivat hyviä, eniten pidin kalaisista annoksista, ja tietysti tartarista(syön aina tartarin, jos se on jossain tarjolla).

Pääruoka on yksi parhaista pääruuista mitä olen maistanut. Yleensä ravintolassa on parasta alku- ja jälkiruuat, mutta tämä oli kyllä ahven&korvasieniravioli -annos rieslingillä maustetun beurre blanc -kastikkeen kanssa oli taivaallista. Yleensä annos tulee lautasella, mutta me saimme sen jaettavilla vadeilla. Joten santsasin. Oli pakko kun oli niin hyvää.

Jälkkärin kaikki saivat oman, hyvä niin, koska mokkapalasta inspiraation saanut suklaa-annos olisi ollut aika kauhea, jos kaikki olisivat kuopineet sitä yhteisestä astiasta. Nyt se oli kaunis kuin koru.Ja hyvä myös.

Lähtiessäni kurkkasin tutut baarista ja sain vielä oman raparperilla maustetun juoman.

Tämänkin ravintolakäynnin perusteella jaettavuus toimi. Ruokaa oli tarpeeksi, se oli helppoa ottaa nätisti astioista ja keskustella siitä vieressä istuvien kivojen tyyppien kanssa. Joten kyllä vaakani kallistuu siihen suuntaan tämänkin jälkeen, että jaettavuus ihastuttaa, ainakin minua.

Treffeillä ravintola Hugossa

Harvoin minä käyn treffeillä. Harvoin pyydetään ja vielä harvemmin pääsen.

Nyt kuitenkin olin. Ja vielä Oulussa, ravintola Hugossa. 

Hauskasti ekoilla treffeillä, samalla jo puolivuotisen suhteen kunniaksi. Parisuhteen voi siis aloittaa treffailematta. Mutta se on sitten toinen tarina.

Ravintola Hugon menu perustuu raaka-aineiden puhtaisiin makuihin, joten minimalistisen skandikeittiön piirissä ollaan.

Ruokalista oli hauskasti tablettimuodossa, ja jokaisessa pöydässä oli pyörylä, johon ne tabletit tuettiin. Pidin tästä, helppo käyttää(ja ravintolalle päivittää vaikka jos tuote loppuu kesken illan) ja ei haitannut ravintolan tyyliä.

Tämä annos oli kerrassaan täydellinen. Savulla maustettu porotartar, timjamimajoneesi, frittijäkälä ja pikkelöityjä kanttarellejä. Parhaita annoksia, mitä olen ikinä syönyt.

Kokonaisuutena ilta oli ihana. Kaikki annokset olivat todella hyviä, erikoisesti tietysti jäi mieleen jo mainittu tartar ja ruusua sisältänyt jälkiruoka. Spesiaalia oli myös viini, mitä ruokien välissä tarjoiltiin sekä erittäin hyvä palvelu.

Parasta oli kuitenkin seura <3.