Tänään on äitienpäivä. Ensimmäinen, jonka vietän käytännössä yksinhuoltajana, en enää osana ydinperhettä. Siksi haluankin kirjoittaa muutaman sanan äitiydestä ja vanhemmuudesta, jota pyöritetään yksin.
Minulla on kaksi lasta ja periaatteessa viime elokuuhun asti, perhettä on pyöritetty kahden aikuisen voimin. Siitä lähtien arkea on eletty yhden vanhemman perheenä. Nyt on jo vähän perspektiiviä siihen, miltä tämä tuntuu ja mitä kaikkea se vaatii.
Suurin ja vaikein asia yksin vanhempana toimimisessa on vastuu ja pelko, että pärjääkö yksin. Pärjääkö taloudellisesti, pärjääkö kasvattajana ja pärjääkö itse, niin että lapset voivat nojautua aina vanhempaan. Oma elämä täytyy välillä laittaa hieman telakallekin, että jaksaa. Pärjäämisenpelko on välillä suuri ja valvottaa öisinkin. Minulle, joka ajattelin että perhe on tiimi, joka on hitsautunut yhteen ja pärjää yhdessä, tämä oli suurin pettymys vanhemmuudessa. Pelko pärjäämisestä täytyy vain selättää, joka kerta. Ja joka kerta se on (ehkä) vähän pienempi. Ja kun sen selättää, niin saa aina vähän enemmän varmuutta.
Kun toista aikuista ei ole, niin täytyy myös omat menot miettiä niin, että lapsille on hoitaja. Se käytännössä tarkoittaa, että joka kerta täytyy punnita, onko meno niin tärkeä, että kannattaa mennä. Itse luovuin kissanristiäisistä, omista aikaansidotuista harrastusmenoista ja muista joita en kokenut välttämättöminä. Minun menoni ovat lähinnä työmenoja. Sovimme myös lasten kanssa, että he voivat olla hetkiä jo kaksinkin, jos täytyy. Onneksi lapset ovat jo koululaisia ja tottuneet reissaamaan kanssani ympäriinsä, joten monessa työmenossa he ovat olleet mukana. Kaveritapaamiset järjestän myös niin, että lapset tulevat mukaan. He ovat tuttu näky Viiskulman Brewdogissa, jossa tapaamme usein niin työ- kuin vapaa-ajan tuttujakin, kuin Radio Helsingissä Kippis-ohjelman nauhoituksissa. Lisäksi minulla on sellainen onni kuin oma äiti, joka hoitaa lapsia niin paljon kuin pystyy. Ilman häntä en selviäisi.
Toinen asia yksin vanhemmuudessa on asioiden jakaminen. Kahden vanhemman perheessä on kiva jutella lasten kehittymisestä ja pienistä hauskoista sattumista. Yksin niistä ei voi jutella. Onneksi
minulla on paljon perheellisiä ystäviä, joiden kanssa asioita voi jakaa ja toisaalta Facebook jossa (lasten nimiä mainitsematta) jaan näitä vanhemmuuden iloja. Soitamme niin perhepaniikkipuheluita kuin iloiaiheiden jakamista näiden ystävieni kanssa.
Jaksaminen on asia, mistä täytyy pitää ihan itse huolta. Kun lapset ovat koko ajan luonasi, niin kaikki aamiaiset, välipalat, illalliset, suihkut, nukuttamiset, läksyt, murheet, tappelut, asioiden etsimiset ja muut pikkuasiat vievät kaiken aikasi. Olin yllättynyt, miten paljon väsyneempi ihminen on illalla, kun on vanhemmuudessa yksin. Vieläkin välillä haikailen sitä, että pystyin tekemään iltaisin duunia. Nyt olen niin väsynyt, ettei se vaan suju. Sitten täytyy vaan miettiä toisenlaisia toimintapoja. Me olemme lasten kanssa sopineet, että minä teen töitä aamulla aikaisin. Silloin on rauhaa, lapset ovat aamuisia aika omatoimisia ja pää on virkeä. Jaksamisen kanssa on välillä vähän vaikeaa, mutta ei onneksi ylitsepääsemätöntä ja nyt koko ajan on helpompaa, kun asiat ovat loksahdelleet paikalleen ja oma tapa tehdä asioita on löytynyt.
Yksinolo on harvinaista herkkua, mutta toisaalta en kaipaa sitä niinkään paljon. Myöskään perinteisen parisuhteen rakentaminen on ehkä tässä tilanteessa vaikeaa, mutta kun päästää irti siitä, että se olisi ainoa parisuhteen malli, niin pystyy miettimään erilaisia vaihtoehtoja. Ehkä eniten työstöä minulta on vaatinut se seikka, etten enää ikinä saa takaisin ydinperhettä. On tulevaisuuden perheeni sitten millainen tahansa, ydinperhe se ei enää voi olla. Se on surullista, mutta se pitää vaan hyväksyä.
Älkää ymmärtäkö väärin, yksin vanhempana toimimisessa on myös todella paljon hyvää. Perheestä hitsautuu hyvin toimiva yksikkö, lapset ovat itsenäistyneet ja tekevät kotitöitäkin. Kasvatusperiaatteista ei tarvitse riidellä, vaan sinä päätät ne. Aikataulut voi myös hyvin itse miettiä ja sovittaa perheen yhteisiin menoihin. Me olemme lasten kanssa luoneet kolmihenkisen perheemme kanssa runsaasti erilaisia perinteitä, matkustaneet yhdessä ja tehneet ihan uusia asioita kolmistaan.
Haluan myös sanoa, etten vaihtaisi osia mistään hinnasta. Haluan olla lasten kanssa kaiken sen ajan jonka pystyn. Lasten kanssa oleminen ja kolmistaan perheeksi kasvaminen on ollut ihan parasta. Pieni Munkkisaaren perheemme on ihan ykkönen!
On täysin eri asia jäädä yksin vanhemmaksi kuin aloittaa vanhemmuus yksin. Siksi halusimme Oimutsimutsi- Elsan kanssa keskustella millaista on kun toimit vanhempana yksin mutta erilaisilla lähtökohdilla. Puhumme myös millaista on, kun lähivanhempana onkin joku toinen kun toinen kuin sinä. Mukana keskustelussa oli myös Iidan matkassa - blogin Iida, joka odottaa lasta yksin.
Kuuntele Elsan ja Anikon Kupla -podcast tästä!
